"Kuka sua hoitaa kun sitä tarvitset,
Kuka hieroo pois päivän rasitukset?
Kuka täyttää sut lämmöllä,
Kuka sulkee hyväilyyn hellään?"
(Jukka Poika, Mielihyvää)

Hannan käsi on lumonnut minut. Preludi Inkluusiolle 2015 -hankkeen tavoite on hehkuttaa sitä, mikä vammaisuudessa on parasta, kauneinta ja inspiroivinta. Hannan käsi on.

Toissaviikkoisen keskustelumme lomassa Hanna ihmetteli, miksei missään puhuta siitä, mitä hyvää hermotukseltaan uudelleenohjelmoitu käsi voi tuoda mukanaan. Mikseivät fysio- tai seksuaaliterapeutit kerro, että halvaantuneeseen ruumiinosaan voi liittyä mielihyvän tuntemuksia? Hanna tuskin on ainoa, jonka kädessä tuntuu välillä siltä kuin joku silittäisi sisältäpäin.

kasi1.jpg

Vammat mielletään kuntoutuksen kohteiksi ja arkea hankaloittaviksi asioiksi. Edes vammaisuuden parissa työskentelevät eivät tuo vammaisia ruumiinjäseniä esiin iloa tuottavina, ainutlaatuisina tai inspiroivina. Pikemminkin puheeseen on vakiintunut teennäinen kannustaminen, jossa huomio yritetään kiinnittää vamman sijaan jonnekin sen ympärille: "Sinähän selviät hyvin tuon kanssa. Ihanaa kun olet vammastasi  huolimatta niin positiivinen. Voi miten olet taitava. Kätesi ei näytä juurikaan haittaavan sinua."

Kannustuksen läpi paistaa oletus, että vammainen ruumiinosa on lähtökohtaisesti haitta ja kiusankappale. Osalle on, osalle ei. Puhetapa voi vaikuttaa vammaisten nuorten tai hiljan vammautuneiden ihmisten kehonkuvaan. Ja siihen, päättääkö ihminen opetella selviytymään vammansa kanssa vai päätyykö vaikka tutkimaan ympäristöään ja yhteiskuntaa vammansa läpi kuten Hanna on tehnyt. Ratkaisu vaikuttaa myös vammaiskäsityksen muodostumiseen. Alkaako pitää ominaisuuttaan lääketieteellisenä ongelmana vai tarkastella vammaisuutta sosiaalisena ilmiönä.

Vammattomille lapsille opetetaan, miten keho ja mieli ovat yhtä ja että hyvinvoinnille on tärkeää rakastaa ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Kuvitteellisesta normista poikkeavien ihmisten ruumiinosien kohdalla voidaan tehdä rivien välistä luettavia poikkeuksia. Että ei niitä rämpyläisiä raajoja nyt ihan rakastaa tarvitse. Kunhan niiden kanssa jotenkin pärjää ja hyväksyy itsensä "niistä huolimatta".

Jos uskoisimme puheisiin, että kaikenlaisten ruumiiden monimuotoiset variaatiot ovat yhtä hyviä ja rakastettavia, niin emmekö suunnittelisi niille kaikille ihania vaatteita ja kaikenlaisille liikkumisen ja osallistumisen tavoille sopivia ympäristöjä? Tekisi aivan toisenlaista vammaispolitiikkaa?

kasi2.jpg

Olen viime aikoina katsonut tyttäreni kanssa Frozenin melko monta kertaa. Siinä, kuten monissa muissakin hänen suosikkiohjelmissaan päähenkilöillä on taikavoimia. Frozenissa Anna jäädyttää käsillään ympäristönsä ja rakkauden teot herättävät kuolleita.

Liikenneonnettomuusteoksen päähenkilö Hanna taikoo halvaantuneella kädellään maailmaan rentoutta, mielihyvää, musiikkia ja uudenlaisia tutkimusmenetelmiä. Hänen satumainen kätensä ei kuitenkaan ole animaatiostudiossa syntynyt mielikuvitusproteesi tai automail vaan elävä superraaja.

kasi3.jpg

Video Hannan tanssista on tulossa pian.