Laura Hiisivuori kirjoittaa Ylioppilaslehden kolumnissa vammaisten syrjäytymisestä ja yksinäisyydestä. Ongelma on todellinen ja siihen on helppo löytää lukemattomia syitä työelämän ulkopuolelle jäämisestä, vähäisistä taksimatkoista, köyhyydestä ja ennakkoluuloista aina kommunikaatiovaikeuksiin ja kaiken edellä mainitun johdosta syntyneisiin mielenterveysongelmiin saakka.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Hiisivuori kirjoittaa: "Yhteiskunnan palvelupakettiin kun ei sisälly työtä, ystäviä, elämänkumppania... Se ei tarjoa tietä sosiaaliseen, ihmisarvoiseen elämään. Siis siihen elämään, jota me "normaalit" elämme."

 

Kiinnitin huomiota siihen, että Hiisivuori mainitsee ensimmäisenä työn, sitten vasta ystävät ja elämänkumppanin. Kahta jälkimmäistä paraskaan palvelupaketti ei pysty ymmärrettävästi tarjoamaan, mutta työpaikka voi toimia avaimena niihinkin. Vammaiselle työllistyminen merkitsee enemmän kuin vain mahdollisuutta elättää itsensä. Siksi ihmettelen, miksi työvoimatoimistoista puuttuu resursseja, osaamista, tahtoa ja aikaa auttaa vammaisia työllistymisessä. Esimerkiksi valmistumisen jälkeen pitää olla työttömänä vähintään vuosi ennen kuin pääsee aktiivisten työllistämistoimenpiteiden kohteeksi. Kun samaan aikaan puhutaan suurten ikäluokkien eläköitymisestä, on toisinaan vaikea ymmärtää, miksi koulutettujenkaan vammaisten työpanos ei kelpaa.

 

Periaatteessa ajattelen, ettei vammaisia varten tarvita erillisiä "suojatyöpaikkoja", vaan että jokaisen pitäisi voida hakea avoimia paikkoja vapailta markkinoilta taitojensa ja kykyjensä mukaan. Elämä on kuitenkin jo opettanut, että kun kolmannessa kerroksessa järjestettävään työpaikkahaastatteluun puuskuttaa portaita pitkin kyynersauvoilla vammattomien rinnalla A2:sen portfolio selässä maata viistäen, kuljetuspalvelukeskuksen mokan takia myöhästyneellä invataksilla ja kaataa keskustelun avaukseksi kepit kilin kolin lattialle, niin peli on menetetty. Ja jos vielä erehtyy vastaamaan kysyttäessä rehellisesti, että sairastaa "satunnaisia murtumia", pitkäkin CV ja korkea-asteen koulutus menettävät sairaslomien pelossa merkityksensä.

 

Hiisivuori jatkaa: "Millainen aikuisuus on tarjolla vammaisille? Parhaimmillaan hän saa asua itsenäisesti palveluasunnossa, jossa on nerokkaita apuvälineitä päivittäisten töiden helpottamiseksi. Pahimmillaan köyhä kunta sijoittaa vaikeasti vammaisen nuoren asumaan vanhainkotiin, jonka elämänrytmi on auttamattoman hidas virkeälle mielelle."

 

Kuten olen aikaisemmissa postauksissa maininnut, myös alun perin vanhuksille suunniteltuja palveluita vaivaa Hiisivuoren mainitsema hitaus ja sopimattomuus nuoremmille avuntarvitsijoille. Vanhusten määrän jatkuvasti kasvaessa olisikin erittäin tärkeää säätää pikaisesti vammaispalvelulain rinnalle erillinen senioripalvelulaki. Näin voitaisiin huolehtia siitä, etteivät vammaisten tarpeet ja palvelut jää vähemmistöaseman vuoksi vanhuspalveluiden jalkoihin.

 

"Nykysysteemissä vammainen eriytyy liian helposti yhteiskunnan huollettavien lokeroon toimenpiteitten passiiviseksi kohteeksi. Kuten tuttavani, joka istuu edelleen kätevässä palveluasunnossaan, syö yhteiskunnan tarjoamia masennuslääkkeitä tautiin nimeltä yksinäisyys ja tajuaa, ettei hän koskaan kelpaa kauniiden ja osaavien tehokkaaseen maailmaan." (Laura Hiisivuori, Ylioppilaslehden kolumnissa 17.11.2000)

 

Yhteiskunnallista osallistumista tuetaan puheissa ja toimintasuunnitelmissa, mutta esim. aktiiviseen järjestötoimintaan osallistumiseen on lähes mahdotonta saada taksimatkoja. Vapaaehtoistöihin osallistumistakaan ei tueta, vaikka kysyntä ja tarve on kovaa. Koskakohan sosiaalitoimessa ymmärretään, että taksimatkojen myöntäminen esim. vapaaehtoistyömatkalle kroonikkosairaalaan kampaamaan vanhuksia, lukemaan ääneen, kävelyttämään, syöttämään ja ohjaamaan käsitöiden teossa maksaa lopulta vähemmän kuin perushoitajan tai toimintaterapeutin palkkaaminen?