Minulta kysytään usein, olenko koristellut apuvälineitäni jotenkin hauskemmiksi. En ole. Koska vaikka kyynersauvan tai pyörätuolin veistäisi puhtaasta kullasta, eivät ne muutu korkeamman statuksen tavaraksi. Ne ilmentävät puutteellisuutta ja heikkoutta eikä niitä halua käyttää kukaan, joka ei oikeasti tarvitse apuvälineitä.

Sitten kun minulle ja vammattomille kavereilleni tarjotaan Toyotan puettavaa I-Swing autoa, voin ryhtyä pohtimaan paneelien kuoseja tai valoja. Mutta jostain syystä markkinoille ei tule em. kaltaisia apuvälineitä, joiden lähtökohta olisi sama kuin makeissa kelloissa, autoissa tai viimeisimmässä high tecissä. Apuvälineitä, jotka antavat ihmiselle valtaa ja joiden käyttö luo vaikutelman, että tyypillä on myös hyvää makua, tyylitajua tai edistyksellisyyttä.

Tanskalainen taiteilija Marianne Jørgensen teki 2006 teoksen, joka on mitä mainioin esimerkki tavaran statuksen laskemisesta värityksellä. Hän pyysi ihmisiä eri puolilta maailmaa lähettämään neulottuja tilkkuja, jotka ommeltiin näyttelyn aikana WW1 panssarivaunun päälle. Teos kritisoi tanskalaisten osallistumista Irakin sotaan.

1475057.jpg

Pinkki tankki on vain muisto pelottavasta aseesta. Möhkäle muistuttaa kilttiä pehmolelua, jolla roikkuu tippa nenässä.

Jos kyynersauvan antama voimantunteen hitunen (onko sitä?) perustuu vammautumisen mahdollisuudesta muistuttamiseen ohikulkijoille ja mielikuviin kepistä pelottavana paimentamiseen ja piiskaamiseen kelpaavana tikkuna, miksi sössiä se joksikin Richard Scarryn Mato Matalaksi?

1475076.jpg
Henkilöillä, joilla on valtaa, on helposti sellainen muka-vaatimaton-asenne, et eihän-tämä-nyt-mitään ja ei-se-valta-nyt-ole-tavoiteltavaa. Mutta jos on aina ollut altavastaaja, sillä totta vieköön on merkitystä onko esimerkiksi työyhteisössä uskottavuutta, statusta ja valtaa. Kummasti se avaa uusia mielenkiintoisia ja hyväpalkkaisia hommia. Miksi vammainen ei saisi maistaa niitä samoja asioita?

Siitä kyllä jaksetaan keskustella, että turmeleeko valta, mutta kuten köyhyys ja sairaus eivät ainakaan jalosta ketään. Olisiko jopa mahdollista, että arkipäivän vallan vähättely onkin aivan samaa perua, kuin ajatus, että valta muka turmelee?