sunnuntai, 16. huhtikuu 2017

Inspiraatiota parasiittiproteesien viimeistelyyn

Käytin viimeisen reissupäivän Kemper Museum of Contemporary Artissa sekä Nelson Atkins Museum of Artissa. Jälkimmäisessä yllätti, miten hauskasti ja viihdyttävästi näyttelyt oli rakennettu. Molemmat ominaisuuksia, joita ei kehtaa pitää näyttelykriteereinä. Mutta joko olin hysteerisellä tuulella tai sitten tunnetuimmiltakin tekijöiltä oli tarkoituksella valittu esille töitä, jotka saivat hymyilemään. Katalogeissa tällaista perustelua ripustukselle ei kuitenkaan mainittu. Jäin miettimään, mitä noloa viihteellisyydessä lopulta on? Kun kiertää parissa kolmessa tunnissa muinaisesta Egyptistä halki Euroopan ja Yhdysvaltojen kansainväliseen nykytaiteen kokoelmaan, kepeydestä ei ollut haittaa. Vaikka olen katsellut muumioita Kairossa, jostain syystä keskellä Kansas Cityä törmään muumioon, jonka käärinliinan sidonta tuo pyhyyden sijaan mieleen Bondagen tai Christon.

Räpsin muistiinpanoiksi mm. inspistä viimeistelyn alla oleviin parasiittiproteeseihin.

jalat01.jpg

paras.jpg

lauantai, 15. huhtikuu 2017

Show Me Justice -työpajoista

mis08.jpg
Kuvat napattu Show me Justice FB-sivulta.

Erika Streetin työpaja 6.4. käsitteli castingiä eli näyttelijöiden valintaa sekä erityisesti maallikoiden käyttämistä. Jos elokuva kertoo vaikkapa metsurista, voi olla helpompaa palkata rooliin oikea metsuri kuin opettaa näyttelijä käsittelemään koneita ja kaatamaan puita uskottavasti. "The lies are in the dialogue, the truth is in the visuals." (Kelly Reinchardt).

Dialogi olisi hyvä pystyä kääntämään visuaaliseksi. Parhaimmillaan elokuvan juonessa pysyy kiinni silloinkin kun sitä katsoo ilman ääntä. Nykyään yhä suurempi osa videoista ja elokuvista katsotaan äänettömästi älylaitteilla kun ei haluta häiritä muita ihmisiä tai paljastaa, mitä katsotaan. Kuulokkeita ei ole aina mukana tai niitä ei viitsitä kaivaa esiin. Itse seurasin lennoilla pitkät pätkät elokuvia mykkinä, koska en ollut ottanu mukaan omia kuulokkeita. Korviini eivät mahdu sekä napit, että kuulolaitteet yhtä aikaa. Samaa teen iltaisin peiton alla lapsia nukuttaessani. Myös tekstityksen ja äänikuvailun tärkeydestä muistuteltiin. Silloinkin kun kyse ei ole käännöksestä tai kuulovammaisten huomioimisesta.

Erika Streetin draamaelokuva The Orange Story valittiin yleisön suosikiksi lyhytelokuvien sarjassa. Se käsitteli historianopetuksessa vaiettua vaihetta toisessa maailmansodassa, jolloin Yhdysvalloissa asuvia japanilaisia vangittiin ja eristettiin leireihin.

mis09.jpg

Jordan Melogranan työpajassa näytettiin, miten leffoja tehdään pädeillä ja puhelimilla. Alle 500 € investoinnilla (plus puhelin tai pädi) saa jo liikkuvia jalustoja puhelimille, mikkejä, valoja ja halpoja editointiohjelmia vekottimiin. Ja jos hifistellään, niin puhelimen ja quadrokopterin yhdistelmällä syntyy hienoja ajoja ja ilmakuvia. Jordan on töissä Rooted in Rights -järjestössä, jossa opetetaan vammaisia ihmisiä itse tuottamaan ja leikkaamaan elokuvia edullisella kalustolla.

Kontrasti oli hauska elokuvien levittämisestä kertoneeseen työpajaan, jossa naureskeltiin muutaman kymppitonnin leffoille amatöörihommana. Jordan puhui vallasta taskussa. Minulla oli koko studioni mukana matkalla yhdessä pienessä laukussa ja sillä on jo tehty festareille kelpaavia pätkiä. Jordania lainatakseni kyse on vallan jakautumisesta tasaisemmin kun lähes kuka vain pystyy tekemään videoita omasta marginaalistaan ja kulttuuristaan käsin. Suuret tuotantoyhtiöt eivät pysty valikoimaan, keistä kerrotaan. Toki levityspuolella yhä raha ja isot tekijät jyräävät, mutta eläköön Tuubi ja Vimeo.

Jordan Melogranan ohjaama Bottom Dollars voitti festivaalin pääpalkinnon yhdessä Kent Flaaganin Ten Thousand Camels elokuvan kanssa. Jälkimmäinen kertoi kohtaamisesta Lähi-Idässä, jossa stereotyyppiset kuvitelmat amerikkalaisten ja paikallisten rooleista käännettiin vaikuttavasti ympäri.

Screen%20Shot%2004-15-17%20at%2006.29%20

Perjantain työpajassa Martha Gorzycki opetti meille pixillaatiota. Katsoimme alkuun Norman McLarenin elokuvan Naapurit vuodelta 1952 (löytyy YouTubesta, suosittelen). Sen jälkeen toteutimme yhdessä pienen Show me Justice -puffin, jossa itseäni reippaammat nuoret pomppivat ilmassa koko kuvausajan rämpylän konttaillessa lattialla. Jälkikäteen keksin vaikka mitä hauskaa, jonka tekniikka olisi mahdollistanut. Melkoisen varmasti kokeilen menetelmää seuraavissa lyhäreissä.

mis06.jpg
Hendricks Hallin sali oli vanha, tunnelmallinen ja suuri.

torstai, 6. huhtikuu 2017

Ohjelmaehdotus YLE:lle

Mis05.jpg
Kevät tuli. Campus of the University of Central Missouri on kukassa.

Show me Justice -elokuvafestareiden avajaisiltana nähtiin Jordan Melogranan ohjaama dokumentti Bottom Dollars. Se kertoo amerikkalaisten vammaisten ihmisten orjatyöstä työkeskuksissa, joissa kahden viikon palkka saattaa jäädä kuuteen dollariin. 

Dokumentin traileri ja lisätietoja löytyy täältä: http://www.rootedinrights.org/videos/employment/bottom-dollars/

Suomessakin on pitkään keskusteltu työ- ja toimintakeskuksissa maksettavasta muutaman euron päivärahasta, vaikka ihmiset tekevät niissä töitä yrityksille. Samaa hyväksikäyttöä kokee moni kehitysvammainen vapailla työmarkkinoilla saadessaan palkan sijaan pikkuruista päiväkorvausta. Silloinkin kun hän tekee samaa työtä oikeaa palkkaa saavan vammattoman ihmisen kanssa.

Suomessa keskustelu on kuitenkin useimmiten jäänyt keskusteluksi rahasta ja oikeudemukaisuudesta. Bottom Dollars dokumentissa mennään syvemmälle. Tositarinoista välittyy se, mikä merkitys vanhempien kasvatuksella ja asenteella oman vammaisen lapsen työllistymistä kohtaan on. Perheissä, joissa uskotaan, että lapsi osaa ja pystyy, haetaan työvalmennusta ja työtilaisuuksia kun taas osalle vanhemmista tuntuu riittävän, että vammainen lapsi on aikuisena suojatyökeskuksessa tekemässä jotain, tappamassa aikaa, vaikka palkka jäisi muutamaan euroon. Dokumentissa erityisesti Popcorn yrittäjänä toimivan Joe:n tarina oli kiehtova.

Toinen tärkeä pointti, josta Suomessa ei puhuta on työkeskuksissa tarjottavan työn sopimattomuus siellä oleville ihmisille. Tehtäviä ei jaeta kiinnostuksen tai osaamisen mukaan. Jos on tilattu hiuspinnien pakkaamista, sitä tekevät Suomessa nekin, jotka mieluummin toimisivat asiakaspalvelussa tai it-puolella. Apuvälineiden kanssahan lähes kaikille on löydettävissä keino tehdä juuri heitä motivoivaa työtä. Työkeskustyö  ei tarjoa todellista oppimista eikä ammatillista etenemistä. Dokumentissa esiteltiin onnistuneesti myös muita ammattivaihtoehtoja kuin perinteistä siivoamista tai pakkaamista, joita vammaisille tyypillisesti tarjotaan.

Ehdotukseni onkin, että YLE näyttäisi Bottom Dollars elokuvan ja järjestäisi sen perään studiokeskustelun työkeskuksissa tehtävästä työstä, kehitysvammaisten palkoista vapailla markkinoilla, ammatillisesta etenemisestä ja antaisi suomalaisille vammaisille nuorille tilaisuuden kertoa työhön liittyvistä unelmistaan.

Dokumentin esitysoikeudet eivät taatusti ole kalliit. Kiinnostuneet voivat tilata ja näyttää sitä myös yksityistilaisuuksissa, mutta joskus olisi aika saada laadukasta vammaisdokumenttia myös Suomen telkkariin.

keskiviikko, 5. huhtikuu 2017

Kohtaamisia

IMG_1163.jpg
Lähdin puolitoista vuorokautta sitten seikkailulle Missouriin. Manchesterin kentällä odotti pyörätuolin kanssa hyväntuulinen ja kohtelias mies valmiina kuljettamaan minut läpi terminaalien ja turvatarkastusten. Hän kertoi olleensa IT-alalla, mutta vaihtaneensa kentälle lasten takia; jotta ehtisi hakea heidät koulusta kun vaimo on töissä. Kehuin häntä heti hyväksi feministiksi, johon jouduin häkeltyneen ilmeen vuoksi jatkamaan, että se on ehdottomasti kohteliaisuus. Tästä sukeutui pitkä ja polveileva keskustelu perhevapaista, vastuista, kotitöistä ja ruuanlaitosta. Hän ilahtui myös kuullessaan Prinssin aamuista ja kommelluksista lasten kanssa. Meillähän aamuvastuu on pääosin Prinssillä ja iltahulina minulla.

Portilla oli reilusti aikaa, joten tutustuin 11v. sitten Etiopiasta Jenkkeihin muuttaneeseen nuoreen naiseen. Hän kertoi, miten Etiopia oli muuttunut viime vuosina ja aloimme keskustella Amharan kielestä. Sain kuulla, että Etiopiassa lauseilla ja sanoilla on useita kerroksellisia merkityksiä. Vaikka puheen sanat saattavat  tarkoittaa esim. matkalaukkujen pakkaamista, henkilöt voivat oikeasti puhua vaikka perheen dynamiikasta. Esimerkit olivat kiehtovia käsitetaiteen vinkkelistä ja mietimme, miten paljon kertoksellinen ja tulkintainen kieli vaatii tunneälyä. Piilomerkitykset kun kuulema myös muuttuvat niin nopeasti, että 11v. poissaolon jälkeen uusi tuttavani oli täysin tipahtanut kärryiltä.

20v. sitten lukion psykologiassa kaksoisviestintää "(Mene vaan kavereiden kanssa ulos, vaikka olisin toivonut, että olet tänään kotona") pidettiin ainoastaan vahingollisena. Nyt kuulin paljon positiivista sanotun ja tulkitun ristiriidoista keinona kunnioittaa muita, siirtää perimätietoa, jakaa neuvoja ja välttää riitoja. Kollektiivisena kulttuuriin kuuluvana ilmiönä sitä on vaikea nähdä pahana tai traumatisoivana vaan pikemminkin älykkäänä tapana hoitaa ihmissuhteita. Toki vammaisaktivistina sitä miettii, että selkokielen tarvitsijoille Amhara vaikuttaa haastavalta. Täytyy googlata aiheesta lisää kotona.

mis04.jpg
Ensimmäinen kurkistus hotellin ikkunasta saapumisyön myrskyn jälkeen. Missä olen? Isot pulleat oravat eivät osanneet vastata.

Chicagon lennolla hymyilin monesti hiljaa itsekseni kun vierustoveri levitti alkajaiseksi pikkuruiselle pöydälle läjän nuotteja ja hyräili niitä läpi suurimman osan aikaa. Oikea käsi viuhui välillä innostuneesti ilmassa. Se oli jopa kotoisaa. Ennen Dominanten keikkoja meilläkin kuuluu vastaavia ääniä kotitöiden lomassa. Kenen kapellimestarin vieressä istuin jäi ujolta suomalaiselta selvittämättä. Keskityimme molemmat omiin töihimme ja annoimme toisillemme luovan rauhan.

Viimeisen lennon keskustelin täkäläisen perheenisän kanssa veroista, suomalaisesta sosiaaliturvasta, pakolaisista, vakuutusmaksuista, työhaluttomuudesta ja keskiluokan kurjistumisesta. Sain nähdä lasten kuvia prom-tanssiaisista ja lomilta. Kuvia vaimosta ja koirasta. Vaikka aktivisti minussa meinasi pulpahdella, päätin kerrankin keskittyä kuuntelemaan, miten ihminen perustelee haluaan tiukentaa maahanmuuttoa tai kuinka epäreiluna hän pitää köyhimpien sairaanhoitoa verrattuna maksuihin, joita hän pulittaa vakuutusten lisäksi siloin, jos lapselta murtuu vaikkapa käsi. Miksi verot ovat hänestä kovat tai tuottavat hyvinvointia vain köyhimmille. Miksi moni täällä uskoo veroja enemmän hyväntekeväisyyteen... Vaikka olen monista asioista eri mieltä, olin iloinen tilaisuudesta saada kasvot ja perspektiiviä sellaiseen kuplaan, jota kaukaa skandinaviasta on helppo ihmetellä. Vanhempina, vanhemmuudesta, kasvatuksesta, harrastuksista ja työnteosta löysimme jopa paljon yhteistä. Sain hyviä ajo-ohjeita tänne Warrensburgiin ja keksejä matkaevääksi. Äänestyskopissa toimisimme luultavasti hyvin eri tavoin, mutta ihmisenä naapurista jäi sympaattinen ja mukava kuva.

Iltaöinen ajo Warrensburgiin oli varsinainen seikkailu. Vettä tuli kirjaimellisesti saavista, kolmikaistaiset tiet lainehtivat vettä niin ettei kaistamerkintöjä voinut erottaa ja vähän väliä taivaan halkaisivat valtavat värikkäät salamat. Nyt aamun tullen en tiedä missä olen. Hotellin ikkunasta näkyy pensaikkoa ja iloisia oravia. Saan kuulema mennä paistamaan itselleni vohveleita aamiaiseksi täällä yöpyneiden seriffien kanssa, jos haluan, mutta taidan kuitenkin lähteä etsimään kahvilaa ennen festivaalin avausseremoniaa.

Mis01.jpg
Toinen aamu hotellin pihalta. Myrsky ja sateet saivat puut puhkeamaan kukkaan. Lämpötila nousi ensimmäisen päivän + 6:sta iltapäivän + 24 asteeseen. Mikä autuus!

maanantai, 3. huhtikuu 2017

Wessaton herttua

Törmäsin instagramissa kylttiin, joka muistuttaa siitä, että kaikki vammat eivät näy päälle. Erityisvessan tarvetta ei voi päätellä ulkomuodosta. Vaikka tykkään kyttäämistä vähentävistä toimista, kiinnitin huomiota pyörätuolinkäyttäjän sijoitteluun. Hän on usein selin muihin, ei katso toisia silmiin, eikä siis luultavasti keskustele tai ole muutenkaan kontaktissa. Mainoskuvastossa sama etäännyttäminen tehdään näyttämällä vammainen ihminen takaa, siluettina aurinkoa vasten tai tunnistamattomaksi rajattuna. Ratkaisulla on väliä siksi, että hahmoon, johon ei saa katsekontaktia ei voi myöskään samastua. Piktogrammeissa samastumista ei tietenkään haeta, mutta sama etäännyttäminen ja toiseus niistä silti helposti välittyy.

WC2.jpg

Näkisin mieluummin pyörätuolinkäyttäjän osana porukkaa:

veskit.jpg

Kävin tähän liittyen aikoinaan lyhyen FB keskustelun Pekka Piipon kanssa, joka on suunnitellut TAIKE:n tiloihin aivan upeat sukupuolineutraalit piktogrammit. Piippo perusteli ratkaisuaan kertomalla, että "sukupuolen moninaisuutta kuvastavaan kuvioon ihminen voisi halutessaan sijoittaa itsensä: koen sukupuoleni tällä hetkellä olevan tässä kohdassa (sanoja tökkää sormella kuvion keskelle). Kokija voi itse määrittää sijaintinsa ja mitä se tarkoittaa juuri hänelle." Graafinen perustelu pyörätuolin pitämisestä erillisenä osana on myös hyvä. "Kuviot voi ajatella sanoina, joiden välissä tyhjä tila on sanaväli. "Liikuntaesteinen transsukupuolinen" eikä "transsukupuolivammainen."

TaikeWC.jpg

Pyörätuolinkäyttäjän jättämistä erilleen sukupuolten moninaisuuteen viittaavasta kuviosta Piippo perustelee: "koska vammaisuus ei ole sukupuoli, tuntui oikealta erottaa se semioottisesti erilleen". Totta. Ja sekava siitä olisi tullutkin, jos kaikki olisivat yhdessä. Mutta aivan kuten logoa suunniteltaessa on pohdittu ansiokkaasti sukupuolten moninaisuutta ja variaatioiden äärettömyyttä, myös vammaisuutta olisi voitu käsitellä nykyaikaisemmin. Sukupuolen tavoin vammaisuus syntyy sosiaalisissa suhteissa, ympäristön ja yhteisön reaktioista ihmiseen, jolla on toimintarajoitteiksi kutsuttuja ominaisuuksia. Selän kääntäminen, ulossulkeminen ja kontaktin välttäminen ovat osa vammaisuuden kokemusta. Niiden toistuminen yleisessä symboliikassa kertoo alitajuisista inkluusiota hidastavista rakenteista. Älä Pekka Piippo suutu, vaan ota sama luova asenne ensi kerralla myös meikäläisiin!

TaikeWC3.jpg