Katsoin YLE:n areenalta maanantaina 14.1. esitetyn Voimalan, jossa keskusteltiin vanhusten hyvästä hoidosta. En muista, koska olisin viimeksi kuullut yhtä asiallisia ja tervejärkisiä puheenvuoroja siitä, ettei teknologia, hoivateollisuus, robotiikka, ruoka- ja pyykkihuollon ulkoistamis-keskittäminen tai hoitajien määrän lisääminen ainakaan paranna palveluiden tasoa.

Keskustelun ydinajatukset olivat erinomaista kritiikkiä myös vammaispalveluja kohtaan. Kun laitosmaisesti toteutettu hoito keskuskeittiöruokineen ja avunhälytysnappeineen ei ole ihmisarvoa kunnioittavaa edes viimeisinä elinvuosina, niin miten se voisi olla hyväksyttävä hoitotapa silloin, kun ihmisen on elettävä palveluiden varassa 60-80 vuotta elämästään?

Erityisesti mieleeni painuivat tutkija Helkky Koskelan kommentit mm. tekoälyllä varustetusta hylkeestä, jota ohjelmassa väläytetyn "Mechanical love" dokumentin mukaan käytetään vanhuksilla kokeellisesti yksinäisyyden korvikkeena. Hylje liikkuu ja ääntelee ja reagoi puheeseen ja kosketukseen. Mutta on siis vain robotti - suurennettu ja pehmustettu tamagotchi.

Koskela kommentoi dokumenttia: "Siitä tuli mieleen, vähän niinkuin ihminen olisi leipää pyytänyt ja kivi olisi annettu käteen... Jotenkin tuli mieleen, että jos lastensuojelussa näytettäisiin tuollaista juttua, niin siitä tulisi aika haloo. Lapsille ei annettaisi tehdä niin, että annetaan robottilelu oikean ihmisen sijasta."

Toinen hänen mieleen painunut kommenttinsa muistutti ikäkausiin kuuluvista kehitystehtävistä. Koskela kysyi suoraan, miten nykyiset vanhuspalvelut tukevat ikääntymiseen liittyviä kehitystehtäviä. Niitähän on jokaisessa elämänvaiheessa loppuun saakka. Useimpien vammaispalveluiden osalta voisi kysyä samaa.