Kuuntelin perjantaina Tukholmassa Accessible Tourism -konferenssissa tohtori Peter Neumannia, joka kertoi saksalaisten lomakohteiden saavutettavuustyöstä. Matkailupalveluiden tarjoajat ovat kuulema jo heräämässä uskomaan, että liikkumis- ja toimimisesteiset ihmiset (erityisesti ikääntyneet) ovat uskollisia asiakkaita, jotka matkustavat yhä enemmän. Ja että he liikkuvat myös sesonkien ulkopuolella ja kuluttavat paljon rahaa.

Sen sijaan vaikeinta on ollut saada palveluiden tarjoajat ymmärtämään, ettei lomakohteen saavutettavuuden parantaminen ole vain luiskien tai invahuoneiden rakentamista. Että vammainen ei tarkoita samaa kuin pyörätuolilla liikkuva (n. 5% vammaisista).

Monet haasteellisissa ympäristöissä kuten vuorilla tai vanhoissa rakennuksissa sijaitsevat kohteet ilmoittavat saavutettavuudesta keskusteltaessa, että olosuhteet ovat pyörätuolilla liikkujille mahdottomat ja että siksi saavutettavuuden parantamishankkeet eivät koske/kiinnosta heitä.

Yhdellekään näistä mahdottomiksi itsensä luokitelluista ei ole tullut mieleen profiloitua esim. näkö- tai kuulovammaiset huomioivana kohteena. Hotellina, jossa kaihia potevan isoäidin on helppo lomailla ja suunnistaa lastenlasten kanssa uima-altaalta ravintolaan. Jossa ruokalistan saa puhumaan nappeja painamalla kuten useimmat nykyajan lastenkirjat. Tai jossa ruokahetkiä varten on akustisesti fiksut looshit, että ukkikin kuulee mistä keskustellaan.