Kainsainvälisten järjestöjen sivuja plaratessa törmään jatkuvasti tökeröihin kuvituskuviin. Kun esitellään vammaisille suunnattuja projekteja tai kerrotaan työryhmistä ja toimintatavoista, niin kuvissa on aivan liian usein yksinäinen, kasvoton pyörätuolinkäyttäjä, joka katsoo alakuloisen kaihoisasti ulos ikkunasta. Saan näistä asetelmista näppylöitä.

Kuvasto on onneksi muuttumassa ja aktiivisuudesta kertovia vammaiskuvia tulee koko ajan lisää esimerkiksi nettiin. Silti en lakkaa ihmettelemästä niin sanottujen asiantuntijatahojen eli järjestöjen intoa käyttää esitteissään ja sivuillaan kuvatoimistojen kamalimpia vammaiskliseitä. Tässä pari esimerkkiä.

352329.jpg

Vasemmalla on tyypillinen vanhuskuva, jossa vanhuutta korostetaan värittömyydellä. Nainen on selvästi liikuntakyvytön ja tarvitsee paljon apua. Hän katsoo vasemmalle, taaksepäin, elettyä elämää, josta kajastaa valo. Seläntakana on kodin pimeys, synkkä tulevaisuus, kuolema. Naisen asento on painunut ja periksiantanut. Hänestä välittyy ensi silmäyksellä avuttomuus, hitaus ja yksinäisyys. On vaikea kuvitella, että hän kääntyisi kohti kameraa ja hymyilisi tai kertoisi hauskan jutun. Naisen koko olemus julistaa hänen olevan tuomittu tuoliinsa. Senkin päällä on todennäköisesti lasten ja lastenlasten kuvia. Säleverhojen raosta siivilöityvä valo saa verhot muistuttamaan kaltereita ja kertoo vanhuksen olevan kotinsa vanki.

Oikeassa kuvassa on nuori nainen. Hän katsoo oikealle, tulevaisuuteen. Hänen ja kirkkaan valon eli tapahtumien ja elämänilon välissä on useita esteitä. Ruudullinen (kalterit) ikkuna, joka sulkee äänet ja raikkaan ilman huoneen ulkopuolelle ja sohva, jonka voisi ajatella massiivisuutensa ja muurimaisuutensa vuoksi viittaavan rakennetun ympäristön esteellisyyteen. Nainen on kohottanut kasvonsa kohti valoa, mutta pitää samalla kiinni omasta kädestään kuin hillitäkseen sitä nousemasta tai estääkseen itseään tavoittelemasta tulevaisuudelta mitään valonkajoa enempää. Tyynyjen väritys, yksi musta valkoisten joukossa, voisi viitata erilaisuuden korostamiseen tai jopa mustaan lampaaseen. Huonekasvina sohvan takana seisova koristepuu, elämän symboli, on naisen kanssa huoneessa kuin kertoen, että tämän elämä on ja pysyy sisätiloissa.

352331.jpg

Toinen kuvaamistapa, jota suoraan sanottuna inhoan on vammaisten ihmisten häivyttäminen silueteiksi tai kuvan rajaaminen pelkästään apuvälineitä piteleviin käsiin. Vasemmalla kuljetaan auringinlaskussa, elämän illassa, taaksepäin, mikä voisi viitata pyörätuolissa istuvan naisen voinnin heikkenemiseen. Työntäjä on mies ja pyörätuolissa istuu nainen, kuten selvästi enemmistössä vastaavia kuvia. Pariskunta katsoo laskevaa aurinkoa kuin kaihoten jotain valoa ja lämpöä, jota ei enää ole. Pyörätuolin mustat ääriviivat vievät punakeltaisesta auringonlaskustakin kauneuden ja tekevät kuvasta raskaan ja surullisen.

Oikealla mainio tyyppikuva vammaisesta. Hän on - ei ole kukaan – ei missään. Vaikka hihan vihreä väri ja käsi viittaavat naiseen, niin hahmolla ei ole selkeästi edes sukupuolta. Katsojan ei tarvitse ottaa kontaktia näin viittauksenomaisesti esitettyyn ihmiseen. Hän on kuin kuka tahansa kauppakeskuksessa ohi vilahtava vammainen, jonka kohdalla tuli käännettyä pää näyteikkunaan. Kuvan malli on asetelmassa vain ja ainoastaan vammainen, pyörätuolinkäyttäjä. Hänellä ei vihjatakaan olevan muuta elämää kuin tuolissa istuminen. Kaikki inhimilliset piirteet, viittaukset perhesuhteisiin, työhön tai harrastuksiin on poistettu tiukalla rajauksella.

Edellisenkaltaisia kuvia löytyy lukemattomina variaatioina miljoona tusinassa. Ei niissä oikeasti edes kuvata vammaisia vaan kuvitetaan ennakkoluuloja. Ja sitten ihmetellään, miksi ns. taviksilla on kovin yksiulotteinen kuva vammaisista ihmisistä.