Teppo Sintonen kirjoitti jouluaaton Helsingin Sanomissa blogeista. Hän väittää, että blogien kautta kirjoittajat hakevat hyväksyntää omalle identiteetilleen.

Sintonen nostaa esiin aseman ja identiteetin tunnustavien rakenteiden puuttumisen ja vähenemisen yhteiskunnassa. Hän lainaa kanadalaista filosofia, Charles Tayloria, jonka mukaan tunnustusta ei enää saada itsestään kuten vanhoissa kyläyhteisöissä, vaan sen hankkimisesta on tullut projekti. Kun ihmisen identiteetti ei saa ympäristössä arvostusta, elämä muuttuu merkityksettömäksi.

Sintonen toteaa, että blogeja kirjoittamalla kuka tahansa voi muokata arjestaan ja yksityiselämästään merkityksellisempää tekemällä siitä julkista. Tekstien huomioiminen antaa ihmiselle kokemuksen tunnustetuksi tulemisesta. Sintonen havainnollistaa näkemystään muuttamalla Descartesin ajatuksen olemassaolon perustasta hauskasti muotoon: "kirjoitan blogeja, siis olen".

Moniin Teppo Sintosen ajatuksiin on helppo yhtyä. Kaikki blogit eivät kuitenkaan ole yksityisten ihmisten päiväkirjoja. Monet keräävät blogiin tiettyyn aihepiiriin liittyviä uutisia. Esim. YLE:n toimittaja Katri Makkonen välittää parasta aikaa videoklippejä Thaimaasta, Tsunamiuhrien muistotilaisuudesta. Jyväskyläläinen yliopisto-opiskelija taas kerää aineistoa lintuinfluenssasta.

Edellä mainitut kirjoittajat kokevat varmasti työnsä tärkeäksi. Blogien merkitys voi kuitenkin olla paljon suurempi, kuin toimittajan identiteetin vahvistuminen. Katri Makkonen antaa äänen surulle, jonka suuri yleisö on jo käsitellyt, mutta joka painaa vielä satoja suomalaisia. Lintuinfluenssablogin arvo tietopakettina taas riippuu taudin etenemisestä. Blogien kirjoittajissa on myös paljon niitä, joiden asema yhteiskunnassa on jo kiistatta tunnustettu.

Henkilökohtaisesti bloggaan tehdäkseni yhtä vähemmistöä näkyväksi. Antaakseni ihmisille mahdollisuuden katsoa ja tirkistellä vammaisia rauhassa kotona, tottua meihin, nauraa meille/meidän kanssamme ja kenties jopa kysyä ja keskustella avoimesti vammaisuuteen liittyvistä asioista. Nostamalla esiin kiltteysrasismin ja saavutettavuuden, olen myös halunnut provosoida ihmisiä, jotka esiintyvät suvaitsevaisina siksi, että se on nyt muotia ja poliittisesti korrektia. Tällaista positiivista syrjintää kommentoivat hiljan myös Lipsanen & Ruso.

Ihan rehellisesti, palautteen saaminen on kivaa. Blogin huomioiminen vammaispiireissä lämmittää myös kovasti. Kirjoittamalla itsestäni tai omista hankaluuksistani en kuitenkaan pyri vahvistamaan vammaisen naisen identiteettiäni. Niin ristiriitaiselta kuin toiminta ja tavoite ehkä kuulostavatkin, odotan päivää, jolloin olen ensisijaisesti itseni ja ehkä ammattini, toissijaisesti vammainen. Teppo Sintonen on kuitenkin oikeassa. Vammaisuuden näkyväksi tekeminen tai vammaiskuvan retusoiminen bloggaamalla mahtuu identiteetin hyväksynnän hakemisen alle. Oli sitten kyse yksilöstä tai yhteisöstä.

25448.jpg

Päivitettyjen kotisivujeni uusi indeksi.