Tohtori Minna Uotilan mukaan pukeutumiskuvan tutkimisen peruskysymys on, mitkä ovat nykyihmisen mahdollisuudet määritellä omat rajansa ja ehtonsa. Mitä hänen kuvaansa voi kulloinkin kuulua ja mitä siihen sopii ulkopäin tuoda?

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Pyörätuolia, rollaattoria, sauvoja tai valkoista keppiä käyttävän ihmisen pukeutumiskuvaan on aina mahdutettava välttämätön apuväline. Ne eivät muutu näkymättömiksi edes ammattistylistien käsittelyssä. Vammaisen ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa pukeutumisella ympäristölle lähettämiinsä viesteihin ovat aina muita rajatummat.

 

Katselin läpi tietääkseni ainoan suomalaisen pyörätuolivaatteita valmistavan yrityksen malliston. Heiltä löytyy housuja, jotka on leikattu istuvaan asentoon sekä puseroita, jotka on lyhennetty edestä laskeutumaan kauniimmin istujan syliin. Teknisten oivallusten osalta vaatteissa on paljon kiitettäviä yksityiskohtia, tavallista pidempiä vetoketjuja tahmeilla silikonivetimillä, edestä madallettuja vyötäröitä, pidennettyjä vyölenkkejä ja  pukemista helpottavia vuoriratkaisuja. Ulkonäön osalta arvosanaksi jääkin sitten 4+.

 

Syy malliston materiaalivalintoihin on luultavasti se, että ne on suunniteltu kestämään laitospesua. Polyester-sekotteilla on pyritty varmistamaan tuotteiden muotopysyvyys, hankauksenkesto ja luultavasti myös kohtuuhintaisuus. Unisex-malleja on useita ja seksikkyys puuttuu naistenvaatteista kokonaan.

 

Minulle jäi täysin hämäräksi kohderyhmä, jolle vaatteet on suunniteltu. Esim. toimistotyötä tekevä vammainen nainen ei tarvitse laitospesun kestäviä vaatteita. Hän ehkä pystyy ostamaan 53-85€ hintaisen jakun, mutta on tuskin valmis maksamaan kyseistä summaa arkisen näköisestä, kotivaatteenomaisista fleece tai lycra-polyester tuotteesta ergonomian takia. Asuntoloiden ja palveluasumisryhmien asukkaille tuotteet taas olivat liian kalliita. Nuorille aikuisille löytyi farkkuja ja farkkupaitoja 80-luvun tyyliin. Epäilen niidenkin menekkiä kun lehdet pursuvat Miss60:jä, Gsuksia, Freesouleja ja Carlingseja.

 

Ajatus ergonomisista vaatteista voi kuulostaa järkevältä. On kuitenkin asiakkaiden aliarvioimista tyytyä suunnitteluun, joka ei millään tavalla seuraa aikaansa. Malleista ei tule klassisia tylsyyden ja ajattomuuden kautta. Eikä vammaisuus karsi ihmisestä pois halua näyttää hyvältä, seksikkäältä, hauskalta tai mielenkiintoiselta. Mallistoa tutkaillessa ahdistuin sen välittämästä viestistä, että vammaisten sopii pukeutua valjusti ja mitäänsanomattomasti. Kun meitä muutenkin katsotaan ohi, niin miksi ihmeessä vaatteilla pitäisi vielä lisätä näkymättömyyttämme yhteiskunnassa?