Viime sunnuntaina Kansanradiossa puhuttiin vammaisten työllistymisestä. Eräs soittaja perusteli työnsaannin tärkeyttä sillä, että vammaisuuteen totuttaisiin paremmin kun meitä näkyisi enemmän esim. palveluammateissa. Tavallaan ihan fiksu ajatus, mutta pistää miettimään, että mikä ihme meissä on niin kummallista, että totuttelua ylipäätään tarvitaan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Moni syntymästään saakka vammainen huomaa muuttuvansa murrosiän jälkeen ulkopuolisten silmissä kartettavaksi, oudoksi ja ohitettavaksi. Lapsena saadut ystävälliset hymyt loppuvat ja ihmisestä tulee puutteilla merkitty aikuinen. Vajavainen ja vähempiarvoinen. Samalla häneen kai sitten tulee jotain, mitä ei voi kohdata yhtä spontaanisti ja valmentautumatta kuin lapsi kohdataan.

 

Osalle vammaisista näkymättömyys antaa puhtia hankkia kompensoivia kykyjä pitkän opiskeluputken, ammatillisen osaamisen tai taiteellisten lahjojen kautta. Tosin KELA rajoittaa tehokkaasti ammatinvalintaa, koska se ei myönnä opiskelun tueksi kuntoutusrahaa silloin, kun se ei usko hakijan voivan työllistyä valitsemallaan alalla. Hyvä esimerkki tästä on näkövammainen näyttelijä ja teatterintekijä Johanna Röholm, joka ei KELA:n mukaan voi työskennellä teatterissa vaikka hänellä on siitä jo kolmen vuoden työkokemus.

 

Syrjiminen johtaa helposti ylikiltteyteen. On mukauduttava ja sopeuduttava, että saisi edes jotain palveluja, pääsisi edes joskus jonnekin ja löytäisi apuvälineille sokeita ystäviä. Vammaisten tekemässä taiteessa sama näkyy toisinaan rankkojen aiheiden välttelemisenä, iloisuuden ja positiivisuuden korostamisena, kaunistelemisena ja pehmentelynä. Vammaistaiteen voimakas sidonnaisuus suvaitsevaisuuskasvatukseen ja hyväksyvän vastakatseen kerjääminen voivatkin olla yksi syy siihen, miksi vammaistaidetta ei taidepiireissä hirveästi arvosteta. Voisi jopa sanoa, että vammaistaiteen kentällä tehdään usein vahingossa vammaisaiheisia kukkatauluja kun koitetaan miellyttää kaikkia.

 

Toisaalta voin vain kuvitella yleisön reaktiota, jos esim. CP-vammainen nuori kuvataiteilija maalaisi kuin Kalervo Palsa ja änkyttäisi näyttelypuheessa esikuvaansa lainaten, että: "Lempipuuhiani niinikään runkkaamisen ja maalaamisen lisäksi on kuseminen sillalta, mieluummin virtaavaan veteen, myötävirtaan."