Lähdimme Prinssin kanssa keskiviikkoaamuna Pariisiin Suomen Kulttuuri-instituutin Design for All seminaariin. Olin valmistellut esityksen siitä, miten erilaiset vammaiskäsitykset vaikuttavat niin tilojen kuin apuvälineidenkin suunnitteluun. Muistattehan muuten, että Unelmien Apuväline -kilpailun deadline on 24.11 eli ensi perjantaina. Kaikki mukaan!

Asuimme aivan Instituutin vieressä latinalaiskorttelien sydämessä. Huoneemme oli sisustettu tyyppiranskalaisittain gobeliinilla, Provencelaisilla kukkakankailla ja Toile de Jouy -tapeteilla. Ruokapaikoista oli suorastaan vaikea valita, kohtuullisia kolmen ruokalajin illallisia etanoilla ja suklaavaahdolla löytyi joka nurkalta.

Seminaarin mielenkiintoisinta antia oli biologi Louis Becin tapaaminen. Hän on mukana useissa robotiikkaan ja tekoälyyn liittyvissä tutkimuksissa eri puolilla maailmaa. Hänellä tuntui olevan sormet pelissä ainakin ranskalaisten, amerikkalaisten ja japanilaisten tutkimusryhmien projekteissa, joissa kehitellään kovaa vauhtia mm. vammaisia hyödyttäviä käyttöliittymiä, joilla hyvin huonosti vartaloaan hallitsevat ihmiset pystyvät toimimaan virtuaalitodellisuudessa.

Monsieur Bec näytti myös kuvia minusta hiukan epämiellyttävistä japanilaisista robottikissoista, jotka osoittivat oikeiden eläinten tapaan nauttivansa silittämisestä ja joilla voitaisiin tuoda enemmän kosketusta ja vuorovaikutusta sairaala- ja laitosympäristöihin. Taidan itse kuulua niihin vanhanaikaisiin, joiden mielestä oikeaa terapiakoiraa tai kissaa ei korvaa mikään.

Monsieur Bec on ehdottomasti aikaansa edellä siinä, että hän pyrkii yhdistämään tieteen tekijöitä ja taiteilijoita. Hän antaa teorioitaan mieluummin taiteilijoiden kuin mallinnukseen kehitettyjen tietokoneohjelmien kuvitettavaksi, mikä on kiehtovaa. Taiteilijat pääsevät myös tekemään taideprojekteja ja teoksia yhdessä tekoälyn tutkijoiden kanssa, jolloin lopputulos hyödyttää parhaimmillaan sekä tiede-, että taidemaailmaa. Toivottavasti hän saa vielä paljon seuraajia kovien tieteiden puolelta.

20.11. (kun kommentin lisääminen ei onnistu)
En tiedä miten asiat Japanissa hoidetaan, mutta suomalainen malli on se, että jos lapsi- ja vanhuspotilaat saadaan makoilemaan kiltisti robokissan vieressä niin heti ollaan vähentämässä perus- ja lastenhoitajia.

No, näkemäni esityksen pointti oli kuitenkin siinä, että nyt roboteillekin osataan jo ohjelmoida vuorovaikutustaitoja. Eli tulevaisuudessa tämä tietokonekin voisi alkaa tulkita kasvonilmeitäni ja kosketustani ja pahoitella, jos annan väärän käskyn tai jos yhteys on hidas. Tosin en tiedä, paljonko oikeasti lohduttaa viesti, että "neiti hyvä, voitte lakata hakkaamasta esciä, olen äärimmäisen pahoillani siitä, että olen jumissa".