Sunnuntain Hesarissa oli pitkästä aikaa positiivinen juttu suomalaisesta vanhustenhoidosta. Sipoon Suvirinteen dementiaosastolla lakattiin odottamasta lisäresursseja, henkilökunta kääri hihansa ja nyt osastolla on taideryhmä, perunanviljelyä ja yhteisiä ruokahetkiä hoitajien kanssa. Eikä unilääkkeitä tarvitse juuri kukaan.

Vastaavat menestystarinat ihmisen toiselle ihmiselle antamasta hoivasta tuntuvat kuitenkin jäävän teknologiaan perustuvien hoivateollisuuskokeilujen varjoon.

Jo vuonna 2001, Eero Hyvösen toimittamassa kirjassa Inhimillinen kone – konemainen ihminen, lisääntyvää kotihoidon tarvetta visioidaan yhdeksi tulevaisuuden robotiikan luonnollisista (luit oikein) sovellusalueista: "Kameralla ja langattomalla internet-yhteydellä varustettu robotti pystyy esimerkiksi neuvomaan vanhusta, (kävisikö dementikoille äskettäin uutisoitu hengellinen puppugeneraattori) toimimaan hänen seuralaisenaan, (miten määritellään seuralaisuus, riittääkö tamagotchi?) seuraamaan hänen terveydentilaansa, (tämä lienee elintoimintojen osalta mahdollista, muttei hyvinvoinnin) ja tarvittaessa ottamaan yhteyden sukulaisiin tai hätätilanteissa suoraan hoitohenkilökuntaan." (Mitä se terminaattori taas tänne soittelee, oliko sillä jotain asiaa?)

Missäpäin Suomea nyt olikaan jo menossa kokeilu kotisairaanhoitajien käynneistä webcamin avulla? Sillä vasta on näppärää haistaa ketoosi, vaihtaa vaippa ja viedä roskikset.

Kas kun ei ikääntyneille pian tarjota virtuaalista palvelutaloa, hoivakoti-habbo-hopeaa, jossa näppäräsorminen voi yrittää napata hoitajia hihasta. Siellä voisi sitten jutustella muiden asukkaiden kanssa tai sisustaa vihdoin 90 vuotta mielessä pyörineen unelmakodin, johon eläke ei lääkekulujen vuoksi ikinä riittänyt.

1592296.jpg