Osallistuin 13.-15.4. välillä 55 tunnin Easterseals Disability Film Challengeen. @disabilitychall @EastersealSoCal

Tänään alkoi kilpailu parhaasta Best Awareness Campaign -osuudesta eli siitä, kenen vammaiselokuva saa huhtikuun loppuun mennessä eniten jakoja ja tykkäyksiä mm. Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa sekä muita mediamainintoja (myös blogit).

Meidän tiimiämme voit kannustaa jakamalla tätä YouTube linkkiä:
https://youtu.be/906UNks-biY

Tai Facebookissa:
https://www.facebook.com/disabilityfilmchallenge/posts/2345845298975082

DynamicDuo.jpg

Miten tämä 55h ponnistus tehtiin?

Olin kisan alkaessa (13th April) Leedsissä seminaarissa. Edellisenä iltana olin tavannut The Tetley museossa nuoren ääntenkerääjä Jonah Hebronin, joka tulevasta kisasta kertoessani lupasi tuosta vain tehdä leffaan musiikin, kun tehtävänanto kilahtaisi perjantaina sähköpostiin. Uskomatonta ystävällisyyttä, johon tartuin. Jonahin tavassa kertoa äänittämistään asioista oli jotain ainutlaatuista, kokeilevaa ja tutkivaa otetta. Kuunnelkaapa.

Ainoa rekvisiittani oli elefanttipuku, jossa olin esiintynyt torstaina The Tetley museossa. Sekä matkatavarani. Toisaalta hyvä yleisohje nopeita ratkaisuja vaativiin juttuihin on kaivaa siitä, missä seisoo.

Aloitin perjantaina kuvaamisen yksin hotellihuoneessa, koska kuvauspaikoiksi määriteltiin tehtävässä kerrostalo ja/tai tori/puisto. Koska sääntöihin kuuluu, että mukana on oltava ainakin yksi vammainen, ainoa vaihtoehtoni oli käyttää itseäni. Koska jalustaa ei ollut, sidoin kameran kaulahuivilla ja puhelimen laturinjohdolla matkalaukun vetokahvaan. Kylppärissä käytin roskista jalustana.

Kun lauantaina hotellin aamiaisella olin kuvaamassa itseäni kamera kahvikupissa, seminaarissa puhunut Dr Neil Pemberton Manchesterin yliopistosta tokaisi, että hänellä on pari tuntia junan lähtöön ja että hän haluaa auttaa ja ryhtyä kuvaajakseni. Olen tästä Neilille todella kiitollinen. Lähdimme takaisin torille, jossa olin jo 07 aamulla kuvannut itseäni siten, että olin jättänyt kameran päälle hotellihuoneen 7. kerroksen ikkunaan roskiksen varaan.

Dynamduo3.jpg
Neil Pemberton kuvaamassa hissikohtausta.

Iltayöstä lauantaina lensin Suomeen ja kirjoitin kässärin loppuun junassa ja lentokoneessa. Ilmakuva kohtaus on otettu Manchesterin ja Amsterdamin välillä koneen ikkunasta. Matkalla kentältä kotiin ajoin vielä Niipperi/Juvanmalmin kautta etsien tarinaan sopivia valkoisia kaksipäisiä hevospatsaita, mutten pimeässä löytänyt niitä. Se jäi harmittamaan. Kotona nukuin kolme tuntia ja upposin Jonahin lähettämään musiikkiin (jonka hän oli tehnyt kilpailuohjeissa mainittuja elementtejä käyttäen yhdessä vuorokaudessa!).

Seuraavat 24h vain editoin. Napsin onneksi hedelmiä, koska unohdin juoda, mikä alkoi su-ma yönä 04 tuntua outona tukkoisuutena ja tykyttelynä. Mutta sain yllä olevan kilpailutyön valmiiksi ja lähetettyä n. 40 min ennen kilpailuajan päättymistä. Siinä oli jopa tekstitys, jota en kuitenkaan saanut poltettua oikein videoon, mikä harmittaa... Todennäköisesti väsymys teki tepposet ja tekstin asetukset olivat totaalisen pielessä. Myös värien säädöt ja muut viimeistelyt jouduin unohtamaan tällä aikataululla.

Dynamic Duo on tehty kolmen, vain vuorokautta aiemmin toisensa tavanneen ihmisen hillittömällä draivilla. Halusta auttaa toista, olla solidaarinen, kokeilla uutta ja ihan vain tehdä jotain yhdessä. Elokuvan budjetti on 20 puntaa, jonka käytin lauantaina myöhäiseen check-outiin hotellista. Tavaroita pakatessa havahduin mielenosoituksen iskulauseisiin, joten kuvasin myös marssin varuiksi talteen hotellin ikkunasta. Sekin löysi lopulta tarinasta paikkansa.

Kiitos, jos haluat heittäytyä mukaan ja tukea meitä tässä ehkä elämäni hulluimmalla tavalla syntyneessä tarinassa. Pistäkää Dynamic Duo liikkeelle. Saa jakaa ja tykätä!

DynamicDuo2.jpg

Kilpailutyössämme oli tekstitys, mutta se tulostui elefantinkokoisena filmin päälle vain tunti ennen kilpailuajan  päättymistä. Tämä harmittaa valtavasti, koska esteettömyys on minulle tärkeää. Siksi liitän vielä videon tekstin tähän alle luettavaksi, vaikkei se tietenkään ole sama asia kuin kokea kuvan ajatusten mielleyhtymät yhtä aikaisesti.

Dynamic Duo (script)

When we were born, the room silenced. Then one of the midwifes bursted into a hysterical laugh. The room filled with people who wanted to see us. Touch us. Stretch my brothers cute unique ears and trunk.

The doctors told our mom, that they could separate us. Arrange therapy. Find a cure for our genetically suspicious outcome. But our mom hide us under her blanket and sent people away. I found her left breast and my brother started sucking the right one.

In the kindergarten other kids refused to eat at the same table with us. We heard the judgmental tone, when adults talked about us. Why mom didn´t participate the prenatal screenings? How she could make such a shame and burden on the community? We were thought to be the consequences of her evil deeds. But there were also people feeling so pity on us that they filled our pockets with money and candies.

My brother didn´t learn to talk. But I understood his richly nuanced sounds. At first, we were not accepted into school. They  said, that my brother didn´t have the right to education. Animal rights legislation guaranteed him care and protection against poachers, but not against illiteracy and genetic scientists.

One day, our mom got an idea to apply a certificate, that my brother is an emotional support animal. We started the school, where the teachers called us by our diagnose. The daily discrimination was explained as a natural consequence of our freakiness. We just didn´t fit into the imaginary - culturally agreed upon ideal of siblings.

In biology class, we were told that the rainforests should be protected. So that we don´t accidentally lose some rare medicinal plants to cure cancer or AIDS. And my brother and I were laughing, that why aren´t rare diseases protected on the plea of biodiversity?

One day, as we sat down on the bench to rest, an elderly man told us a tale about the flying elephant. He asked, have we ever tried? I replied that it had  been my brother's dream ever since he got the ESA-certificate. The man laughed. You don´t need an airplane, he said. You've already flied above all expectations. Those obnoxious pathological deformities will transform to powerful wings when people change their perception of you. Just value your piquant characteristics and you will get a new perspective on everyday things.

It´s assumed, that soon we all move around with light portable drones and helicopters. Sure, they can also handle an elephant or two. Impairments become disabilities only when prejudices leave some people outside common causes. Setting things right is a value judgment. Because all the knowledge and technology for that already exists.

Script: Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen 13th-15th April.