Katseella on pysäyttämisen, kivettämisen ja esineellistämisen voima. Useimmille vammaisille tällaiset merkitsevät, lannistavat ja vaientavat katseet ovat erityisen tuttuja.

Vieläkin epämiellyttävämpää on katsomatta jättäminen. Ohikatsominen ja väistely. Vammattoman torjuntavoitto, jossa vilkaisun kohteelta riistetään mahdollisuus koko mittelöön. Vammaiset sulautuvat harvoin niin hyvin maisemaan, että lappusilmäisyyttä voi pitää vahinkona.

Katseellaan annetaan kohteelle sen arvo. Siksi välinpitämättömyys viestii mitättömyydestä, yhdentekevyydestä ja arvottomuudesta. Vammainen on helppo muuttaa päätä kääntämällä näkymättömäksi suuressakin joukossa, eristää omaan kiusalliseen yksinäisyyteensä.

17312.jpg

J-J Wallinheimo, Kuolema kuuntelee Musorgskin Näyttelykuvia.

Taideteorioissa katseella tarkoitetaan sekä katsomista, että katsottavana olemista. Pian sen jälkeen kun opimme näkemään, tulemme myös tietoisiksi muiden katseesta. Kun huomaamme olevamme olemassa toisille, tietoisuus itsestämme kasvaa. Katse tarjoaa mahdollisuuden tunneyhteyteen ja kohtaamiseen, koska yksityiselämämme pilkistää luettavimmin silmistä. Kun ihmiseltä jatkuvasti kielletään katse ja vastakatse, se vaikuttaa väistämättä minäkuvaan.

Vammaisten taiteilijoiden omakuvissa on minusta usein eräs erityinen piirre. Kaikkein intiimein eli oma vartalo, on monelta vammaiselta taiteilijalta riistetty elämän varrella lukemattomia kertoja. Heitä on riisuttu, puettu ja pesty ties kuinka monen sadan ihmisen toimesta. Hoitosuhteissa kroppaa on tutkittu, väännetty, käännetty ja arvioitu. Vammaiset naiset joutuvat myös keskimääräistä useammin seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Siksi monet ovat lakanneet välittämästä itsestään ja pystyvät suhtautumaan ruumiiseensa kuin tuotteeseen. Ilmiötä kuvataan sanomalla, että vammainen ajautuu elämään päänsä sisällä ja etäännyttää ruumiinsa.

17311.jpg

R. Skytt:n kollaasi Pää Irti!

"Pienet pelit ovat käteviä, koska ne eivät näytä kokonaisuuksia, vaan pieniä osasia omasta itsestä. Muu osa vartalosta jää piiloon, niinpä siltä voi myös sulkea silmänsä…. kokovartalopeili on raaka, siitä ei kuvastu kansikuvatytön piirteet, eikä edes naapurintytön solakka, notkea olemus. Siinä kuvastuu vammainen nainen, jonka pituus, notkeus ja vartalon kaaret eivät täytä niitä mittoja, joita naisella oletetaan olevan." (Pelkonen, Marja; Villberg Mella 1994. Vaillinaisesta kokonaiseksi. Kääntöpiiri Oy)

Tällainen lähtökohta synnyttää aivan erilaisia omakuvia kuin esim. itseään mystifioiva, arvostava, tutkisteleva tai kehollisuutta ylistävä ruumiillisuuden tarkastelu. Vammaistaide antaa hyvän esimerkin siitä, että omaa itseään voi tutkia muutenkin kuin vain napaansa tuijottamalla. Minuutta voi etäännyttää ja katsella kauempaa. Se on virkistävän poikkeuksellista kun ajatellaan, miten hirvittävän paljon taidetta nykyään tehdään juuri omasta ruumiinkuvasta, naiseudesta, äitiydestä, vanhenemisesta ja muista kropassa tapahtuvista muutoksista.

Media tuo ajoittain esiin erilaisia vartaloita ja naiskuvia, esim XL-mallit ja ikääntyvät. Mutta ero vammaistaiteen omakuviin on minusta siinä, että näiden ei-missi-standardisten kuvien kautta yritetään teennäisen rohkeasti muokata ihannevartalon käsitettä ja toitottaa kliseetä, että runsaampi tai iäkkäämpikin vartalo on kaunis ja hyvä. Monet vammaisen ruumiin kuvat pyritään myös tuomaan esiin kauniina, mutta ne ovat silti enemmän toteavia ja dokumentoivia kuin ihanteita luovia. Ei yritetäkään vihjailla, että mallikäsityksen pitäisi muuttua. Kuvien viesti on ennemminkin toteamus, että katsokaa, tällaisiakin on ja että vammastani huolimatta olen esim. nainen, äiti, jonkun ammatin edustaja ja seksuaalinen olento.