Hesari uutisoi viime viikolla, että apuvälineiden saatavuus on parantunut. Höristin korviani, koska vammaiskentällä on päinvastoin oltu kovasti huolissaan siitä, että kunnat kilpailuttavat apuvälinetoimittajia. Kilpailuttamisen seurauksena on ollut se, etteivät vammaiset välttämättä saakaan itselleen parasta ja sopivinta apuvälinettä vaan "jonkun vastaavan tuotteen", joka löytyy tarjouskilpailussa pärjänneen yrityksen valikoimista.

Apuvälineiden kohdalla "vastaavan" tuotteen saamista ei kuitenkaan saisi verrata vaikkapa lääkevaihtoon. Eivät esim. pyörätuolit ole mitä tahansa jakkaroita, joissa on renkaat. Ikäihmisen liikutteluun tarjottavalla rotiskolla ei useinkaan pysty liikkumaan itsenäisesti eikä Hesarissa mainittu sisärollaattori muutu sohjossa rämpimiseen sopivaksi ulkoilmamalliksi vain työntämällä se ulos ovesta.

Yritin itse aikoinani löytää useiden vaihtojen ja vekslaamisten kautta terveyskeskuksen varastosta kyynersauvoja, jotka eivät olisi painaneet, hanganneet tai olleet liian raskaita käyttää. Em. ominaisuuksilla ei juurikaan ole väliä, jos kyse on tilapäisestä käytöstä, mutta pidemmän päälle epämukavilla kepeillä raahustaminen ei ole hauskaa - eikä edes terveellistä.

Ilokseni tapasin keppiruljanssin keskellä ihmisen, jolla oli käytössään ihanteelliset, lapsille tarkoitetut, superkevyet ja liukumattomalla joustavalla kumilla kädensijasta pehmustetut sauvat. Pienen keskustelun jälkeen terveyskeskus suostui lopulta tilaamaan minulle sellaiset ja olen ollut niihin jatkuvaa kaatuilua lukuunottamatta tyytyväinen. Olen silti huolissani siitä, mitä tapahtuu kun nykyiset "sulhot" jossain vaiheessa räjähtävät käsiin. Onko edessä taas painavien metalliputkien raahaaminen, jos kotikuntani pitää kiinni kilpailussa pärjänneen yrityksen valikoimaan tyytymisestä?

Istuin muuten nyt syksyllä samassa pöydässä kahden varsin tuoreen toimintaterapeutin kanssa. Toinen heistä kertoi kokemuksiaan eräästä suomalaisesta kunnasta. Siellä työntekijöitä - joiden tehtävänä nimenomaan on koulutuksen perusteella etsiä jokaiselle asiakkaalle parhaiten tämän itsenäistä suoriutumista ja toimimista helpottava ratkaisu - oli kielletty kertomasta asiakkaille liian kalliista apuvälineistä. Erityisesti ns. kattokiskoista ei sopinut puhua ollenkaan, vaikka ne mahdollistavat avustajan työvuoroista riippumattoman itsenäisen vuoteesta nousemisen ja siirtymisen niin pyörätuoliin kuin vaikkapa WC:hen. Ja tulevat pitkällä tähtäimellä todennäköisesti myös runsaita avustajatunteja halvemmaksikin.

Unelmien Apuväline -kilpailun jälkeen on pakko tunnustaa, että vaatimustasoni apuvälineiden suhteen on vain noussut. Toiminnallisuuden lisäksi annan kapineille plussia ja miinuksia myös sen perusteella, miten ne sopivat käyttäjänsä pukeutumiskuvaan. Tästä joku voi nyt heti älähtää, että kilpailutuksen vastustamiseni liittyy pelkoon siitä, että kuntani valitsee yrityksen, jonka muotoilu ei vain miellytä herkkupepputaiteilijan silmää. Mutta kuka vammaton suostuisi käyttämään koko loppuelämänsä, joka ikinen päivä niin ajessa kuin juhlassa yhden ainoan valmistajan vaatteita?

Osuin tänään sattumalta sivulle, jossa Duke of Richmond and Gordon poseeraa vuonna 1928 tyylikkäästi kolmipyöräisensä selässä. Kuvan perusteella en keksinyt, miten kapistusta poljetaan tai kammetaan, mutta herran asun ja kasvojen perusteella puuha ei voi olla kovin hikistä ja rasittavaa. Erityisesti istuimen muotoilu ja nahkaverhoilu hivelevät silmää.

1178214.jpg

Kun vanhojen autojen keräilijöille on vaikka kuinka monia kerhoja ja klubeja, niin miksei kukaan perusta ryhmää apuvälineantiikin harrastajille? Eläköön ruusupuiset hopeanupeilla silatut kävelykepit ja rottinkipunotut pyörätuolinistuimet!