Vuoden 2007 päänäyttelyni provosoivin väite oli, että suomalainen yhteiskunta kohtelee vammaisia kuin prostituoituja. Palveluiden kritisoinnin lisäksi etsin yhtäläisyyksiä vammaisten naisten ja prostituoitujen ruumiinkuvasta.

Kuunneltuani juuri Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt (luit oikein, äänikirjojen parissa on hyvä ommella) kirjan epilogin, jouduin toteamaan, ettei kärjistykseni sittenkään ollut mitenkään uusi ajatus.

Snellman kirjoittaa: "1343 Edward III niputti huorat ja spitaaliset yhteen ja määräsi molemmat käyttämään näkyvää merkkiä, kieltäen spitaalisia asumasta kaupungin alueella ja prostituoituja asumasta muurien sisäpuolella. Kun kielto ei toiminut käytännössä, Lontoo varasi lopulta tietyt kaupungin alueet prostituoiduille."

Spitaalin, (tai jos puhutaan ylipäätään vammaisuudesta), näkyvä merkki on edelleen helppo löytää. Apuvälineet ovat valovuosien päässä mainstream -tuotteista, vaikka niiden pitäisi teoriassa olla kaikkien himoitsemia arjenhelpottimia pesukoneiden ja kännyköiden tapaan.

Nimby -ilmiökään, (not in my backyard) ei ole kadonnut minnekään. Palveluasumisryhmiä, varsinkaan mielenterveyspotilaille, päihdekuntoutujille tai kehitysvammaisille ei haluta naapurustoon vaan tekosyillä syrjään maaseudulle, jossa näiden ihmisten olisi muka leppoisampaa elää.

Onko liian rajua miettiä, onko koko ryhmä- ja laitosasumisen taustalla ilotalojen tapaan ongelmallisten tyyppien kerääminen yhteen, helpommin hallittavaan ja kontrolloitavaan paikkaa? Kaiken "näin-me-voidaan-palvella-teitä-paremmin" lässynlään sijaan?

1552682.jpg

J-J Wallinheimo, Cinde-fucking-rella 2006

Kit: Maybe you guys could like… get a house together, buy some diamonds,
and a horse… I don't know. It could work! It happens!

Vivian: When does it happen, Kit? You give me one example of somebody
that we know that it happened for.

Kit: Name someone? You want me to name someone?
Oh God, the pressure of a name… Cinde-fucking-rella!
(Pretty Woman, 1990)