Kuulin eilen kuljetuspalveluiden asiakaspaneelissa, että matkapäätöksiä tekevät sosiaaliohjaajat käyttävät nykyään vanhuuden vuoksi liikuntarajoitteisista sanaa "raihnainen". Termin taustalla ei varmastikaan ole pahoja ajatuksia, mutta se nostatti järjestöjen edustajien kulmakarvoja. Joku taisi vinoilla puoliääneen vaivaishoitolain paluusta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Reilu kuukausi sitten YLE Radio 1:n  Kyllä kansa muistaa -ohjelmassa keskusteltiin otsikolla Vammoja ja asennevammoja. Teemaillan kysymys kuului: "Mikä on menneisyyden painolasti suhteessamme vammaisiin?". Yhdeksi taakoista nousi nimittely ja epäkunnioittavat lääketieteelliset termit.

 

Ohjelman arkistopätkissä puhuttiin jo käytöstä poistuneista diagnooseista idiootti, imbesilli ja debiili, joilla ilmaistiin kehitysvamman vaikeusastetta. Sanat elävät yhä sitkeästi haukkumasanoina. Suomen ensimmäisen kehitysvammalaitoksen nimi ei myöskään ollut järin imarteleva tai asukkaitaan arvostava: "Perttulan tylsämielisten kasvatuslaitos".

 

Joel Lehtosen 1922 ilmestyneessä romaanissa Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki on erityisen groteskia vammaisuuden kuvausta. Päähenkilön vammaisuus korostaa juonen traagisuutta ja ahdistavuutta tavalla, joka teki ainakin minun lukukokemuksestani hieman vastenmielisen, vaikka välillä hihittelinkin seuraavantyyppisille hykerryttäville kielikuville Sakriksen liikkumistavasta ja olemuksesta:

 

Kulkee ... tai paremminkin liikkuu.  Loikkii nelinkontin...  Hän on niin kuin koira tai jänis.

 

Krokelbyssä tunnetaan hänet tavallisesti nimellä Rampa ... joskus myöskin nimellä Sammakko tai Konnikainen tai Kapsäkki.  Ne ovat tietysti pilkkanimiä eikä niitä paljoa käytetä hänen kuultensa ... eivätkä siivot ihmiset takanapäinkään.

Vaivalla pääsee Kukkelman nyt keinutuoliin… Siihen hän kapuaa, auttaen itseään käsillään ylös, sillä jalat eivät yksinään jaksa.  Märkä päällystakki on hänellä vielä yllään.  Jalkoja pakottaa hirveästi ... ja kyttyrää ja koko selkärankaa.  Hän huohottaa...  Hengitys käy rinnasta niin kuin koiran läähätys, hyvin hätäisenä ja lyhyesti... Siinä alkaa hän riisua kenkiään ja sukkiaan...  Ja punaiset jalkoterät, joista toinen on kääntynyt hiukan sivulle päin, paljastuvat vähitellen.

Nelma sammutti sähkön ... ja laskeutui sitten permannolle vuoteelleen.  Mutta kesäyön hämärässä, jossa ei sähköä olisi tarvittukaan, näki hän kuitenkin Kukkelmanin hirveän ja surkeasti kierostuneen hahmon:  sääret, jotka olivat kuten kaksi koukkuun käännettyä talikynttilää ... ja toinen jalka vielä sivulle vinossa.  Näki hänen kellertävän ja punertavan kyttyränsä:  niin kuin mikä pahentunut lihamöhkäle.  Nelmaa väristi... 

Minusta "raihnainen" on negatiivinen ilmaisu, joka voi loukata kohdettaan eikä siksi sovi sosiaaliohjaajien ammattikieleen. Sitä kuulee paljon myös yleistyneenä sanaparina "vanha ja raihnainen", jonka viljely vahvistaa mielikuvaa ikääntymisestä fyysisenä purkutuomiona. Eivät "huonokuntoinen" tai "toimintarajoitteinenkaan" ketään imartele, mutta sävy on edes hiukan neutraalimpi kuin raihnaisessa. Vai tuleeko kellekään mieleen parempia vaihtoehtoja?

63227.jpg
Kiinalainen skeittilauta-pyörätuoli, joita näin reissulla lähes joka kaupungissa. Osa vammaisista työnsi itse kulkupeliään kuten mies kuvassa, osa makasi laudalla vatsallaan surffaten käsillään eteenpäin ja osaa ystävät vetivät narulla perässä.