Hankesuunnitelmani valuu kuin portaita alas kaadettu piimä pitkin kotia ja työhuonetta. Se muodostaa uusia tasoja, kuivuu joltakin reunalta ja kuplii toiselta. Herään yöllä uneen, jossa makaan piimässä tekemässä lumienkeleitä. Kun nousen ylös, ylleni on kuivunut uusi asu, kuin Satsuki Ohatan Fondue tossu.

Maanantaina 4.1. vietettiin kansainvälistä pistekirjoituksen päivää. Panin pisteen Preludi Inkluusiolle 2015 -hankkeelle lähettämällä pinon kirjeitä. Kerroin niissä eri tahoille teosideoista ja saavutettavuusratkaisuista, joita en itse ehdi tai voi toteuttaa. Sekaannuin ja puutuin toisten asioihin, kuten meidän vammaisten elämään on tapana puuttua.

kirjeetp.jpg

Tiistaina 5.1. luin loppuun Nadja Sumasen Rambon. Enkä saanut rauhaa ajatukselta, miten inkluusio saadaan asettumaan verkkokalvojen taakse niin, että sen vaatimat rakenteet eivät pistä silmään. Vaikka olen yrittänyt tätä inhimillistämisen ja tarinoiden avulla koko viime vuoden. Millainen on suodatin, jonka jälkeen inkluusio vain on olemassa? Eero Yli-Vakkuri työsti samankaltaista ajatusta teoksessa Zoovision. Miten integraation ehdollisuus oikeasti, käytännössä ja pysyvästi poistetaan, että inkluusio olisi todellista.

"Olin ollut viime vuodet niin sanottuna integroituna oppilaana normaaliryhmässä. Toimenpiteen pyhä tarkoitus oli sulauttaa hankala aines tavalliseen massaan. Mutta eihän rusinakaan sulaudu pullataikinaan, vaan erottuu siitä ryppyisenä ruskeana möykkynä, jonka voi tarvittaessa nyppäistä nenää nyrpistellen pois.

Käytännössä integraatio tarkoitti olemista ei-toivottuna yksilönä ennakkoluuloisten ja usein ahdasmielisten ikätovereiden ja opettajien joukossa. Se ei sulauttanut minua eikä tehnyt minusta normaalimpaa. Sen sijaan aloin ymmärtää, että normaalius oli vain käsite, joka muovautui milloin miksikin riippuen siitä, kuka sitä kulloinkin muotoili."
(Nadja Sumanen, Rambo)