23007.jpg

 

Viikonloppu vierähti Ateneum-salilla Taiteilijan vastuu -seminaarissa. Avantgarden historiaa ja 70-luvulta pehmenneitä radikaaleja kuunnellessani mietin omaa tekemistäni ja blogissakin esitettyä kysymystä siitä, onko suppeaa ja tylsää tehdä kantaaottavaa vammaistaidetta. Voidaanko sanoa, etten tee taidetta vaan estetisoitua politiikkaa. Ja onko sillä väliä?

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

M.A. Numminen on sanonut, että huumori ja taide ovat loistavia taisteluvälineitä. Tasa-arvoa ei suinkaan ole vielä saavutettu. Historia ei tunne ainoatakaan esimerkkiä yhteiskunnasta, jossa vammaiset olisivat vaikuttaneet tasavertaisina toimijoina. Ruotsissa ollaan pitkällä, mutta sielläkin riittää parannettavaa.

 

Seminaarissa puhuttiin yliopistokoulutuksen tärkeydestä taiteilijoille. Teknologiallaan ylpeilevässä Suomessa joudun toteamaan, että koulutuskaan ei ole vielä kaikille avointa. Hissit on keksitty aikapäiviä sitten, on pistekirjoitusnäyttöjä, induktiosilmukoita, kommunikaation apuvälineitä ja porraskiipijöitä. Silti esim. Taideteollisen Korkeakoulun palo-ovet tuottivat minulle päivittäistä tuskaa ja vielä vuonna 2002 Helsingin Yliopiston kielikeskuksen kielistudio sijaitsi 5. kerroksessa ilman hissiä. Eilen ilmestyneessä Kynnys lehdessä taas Jukka Kumpuvuori kirjoitti hissin saamisen hitaudesta Åbo Akademin tiloihin. Minulle nämä hankaluudet viestivät yhä sen mielikuvan olemassaolosta, että "jos ihmisellä eivät toimi jalat, niin ei toimi pääkään".

 

Toisten mielestä politiikka ja kantaaottavuus pilaa taiteen. Minä rähisen niin kauan, kun elämänpiiriäni supistetaan ulkopuolelta. Niin kauan, kun joudun yhä odottelemaan taksia 55min pakkasessa Ateneumista kotiin. Tai ainakin niin kauan, kunnes aika pehmentää radikalismin vain värien ja muotojen leikiksi kankaalle.