torstai, 23. marraskuu 2006
Muistelua
Vaarini oli näkövammainen, kahteenkymmeneen ikävuoteen mennessä vähitellen sokeutunut. Mummoni on kertonut, että vaari olisi halunnut papiksi, mutta se ei ollut vielä 30-40-luvulla vaikeasti näkövammaiselle mahdollista. Vaari kävi kuitenkin tavallisen lukion niin, että mummoni luki hänelle kirjoja ääneen ja tuolloin vaari pystyi vielä jotenkuten kirjoittamaan vastauksensa koepapereihin. Hän sai lukion päästötodistuksen, mutta hänen ei annettu vamman vuoksi osallistua ylioppilaskirjoituksiin. Ilman sitä hän ei taas voinut pyrkiä teologiseen tiedekuntaan. Niin hänen oli alistuttava näkövammaisille sopivammaksi katsottuun ammattiin. Vaarista tuli fysioterapeutti.
Onkohan nykyään vielä paljonkin vain asenteiden vuoksi vammaisille mahdottomina pidettyjä ammatteja? Minusta ei tietenkään olisi vaikkapa muuttomieheksi, mutta mietin nyt enemmän sen tyyppisiä esimerkkejä kuin vaikkapa aiemmin mainitsemani helsinkiläisen näyttelijän saama tyrmäys, että KELA:n mukaan sokko ei voi toimia teatterialalla eli hänen opintojaan ei tueta.
Kommentit