Lisäsin eilen ehdotuksen ulkopuolisista vammaiskoulutuksen tukijoista. Nopealla vilkaisulla Suomen Kulttuurirahaston hakuoppaasta löytyi tältä vuodelta ainakin kaksi rahastoa, jotka tukevat näkövammaisten opiskelua. Aino Hausmannin rahasto tukee "sokeain henkistä työtä ja akateemista koulutusta" ja Otto Isojärven rahasto tukee "suomenkielisten näkövammaisten nuorten opintoja". Muistaakseni vastaavia painotuksia on ollut joskus paljon enemmän. Luultavasti näin tarkasta kohdistamisesta on alettu hiljalleen luopua.

Vaarini oli näkövammainen, kahteenkymmeneen ikävuoteen mennessä vähitellen sokeutunut. Mummoni on kertonut, että vaari olisi halunnut papiksi, mutta se ei ollut vielä 30-40-luvulla vaikeasti näkövammaiselle mahdollista. Vaari kävi kuitenkin tavallisen lukion niin, että mummoni luki hänelle kirjoja ääneen ja tuolloin vaari pystyi vielä jotenkuten kirjoittamaan vastauksensa koepapereihin. Hän sai lukion päästötodistuksen, mutta hänen ei annettu vamman vuoksi osallistua ylioppilaskirjoituksiin. Ilman sitä hän ei taas voinut pyrkiä teologiseen tiedekuntaan. Niin hänen oli alistuttava näkövammaisille sopivammaksi katsottuun ammattiin. Vaarista tuli fysioterapeutti.

Onkohan nykyään vielä paljonkin vain asenteiden vuoksi vammaisille mahdottomina pidettyjä ammatteja? Minusta ei tietenkään olisi vaikkapa muuttomieheksi, mutta mietin nyt enemmän sen tyyppisiä esimerkkejä kuin vaikkapa aiemmin mainitsemani helsinkiläisen näyttelijän saama tyrmäys, että KELA:n mukaan sokko ei voi toimia teatterialalla eli hänen opintojaan ei tueta.