Joni veikkasi, että vaikka eilen olisikin liputettu kansainvälisen vammaisten päivän kunniaksi, niin suuri yleisö olisi kummastellut, että mitä juhlimista vammaisuudessa nyt oikein on? Ihanan paha kysymys. Piti oikein miettiä omaan vammaisuuteeni liittyviä kohokohtia.

1. Lapsena en saanut hauraiden luiden vuoksi luistella eli minun ei tarvinnut mennä kovilla pakkasilla liikuntatunneiksi ulos paleluttamaan varpaitani. Sen sijaan uiskentelin yksin (ilman valvontaa!) koulun uima-altaassa. Sukeltelin, kelluin ja mietiskelin. Se oli ihana etuoikeus. Kuten ehkä sekin, että monet invakokoukset ja kurssit järjestetään kylpylöissä.

2. Vältyin kiusaamiselta ja tönimisleikeiltä. Kun pihan pojat joskus innostuivat hyväntahtoisesti tuuppimaan meitä siskon kanssa, niin leikki loppui heti kun isä uhkasi naulata pojat "niistä" puuhun jos tulee murtumia. Taisimme saada eksoottisella taudilla jonkinlaista positiivista erityiskohtelua.

3. Olin pituusjonossa koko kouluajan lyhyin tyttö ja pääsin kaikkialle ensimmäisenä.

4. Isompana (?) olen tavannut erilaisissa järjestöyhteyksissä aivan mielettömän hyviä tyyppejä, joihin en ehkä vammattomana olisi tutustunut.

5. Olen ollut Maija Vilkkumaan konsertissa aivan lavan edessä, kun minut ja pyörätuolia käyttävä ystävä päästettiin ekoina sisään.

6. Saan aika usein apua ohikulkijoilta kun raahaan kepit tutisten kauppakasseja avustajatuntien loputtua.

7. Olen joskus onnistunut pummimaan ostoksilleni ilmaisen kotiinkuljetuksen :-)

Hmmm... ehkä näissä ei vielä ole liputettavaa. Voiko vammaisuutta tosiaan edes juhlia?

P.S. Jaakko teki sittenkin blogistaan julkisen. Minua aurinkoiset kuvat Brasilian rannoista ja hedelmäaamiaisista meren kohinassa ainakin piristävät. Suosittelen! Tunnelma on aivan toisenlainen kuin viime kesän Kozhim-reissulla, jossa vettä satoi kaatamalla koko ajan.