Koin ensimmäistä kertaa elämässäni, että arkkitehtien, suunnittelijoiden ja muotoilijoiden kokoontuessa kanssani samaan huoneeseen, minä en ollutkaan asiantuntijoiden ratkaistava ongelma, expensive piece of shit, este kivalle suunnittelulle ja kallista erityiskohtelua vaativa vähemmistö - kulonyhäkäs kitisemässä päästäisille, miten niiden pitäisi ottaa muutkin huomioon.
Kilpailun Chief
Facilitatorin Julia Cassimin pitämä alustus oli jotain niin voimauttavaa, että
taksissa meinasi tulla itku. Minä - keski-ikää lähestyvä vammainen akankäppänä
olinkin jonkun silmissä ”a source of intellectual nourishment and design
inspiration”. (Henkisen ravinnon lähde ja suunnittelun inspiraatio - eräänlainen muusa?)
Kokemuksistani karttunut
hiljainen tieto (tacit knowledge) siitä, millainen yhteiskunta, palvelu tai tuote olisi
helppokäyttöinen nähtiin siemenenä suurille innovaatioille ja pääomana, jota suunnittelijoiden kannattaisi ärsyyntyneen ohittamisen sijaan
pikemminkin keskittyä kaivamaan esiin.
Oheinen kuva on allekirjoittaneen
muistiinpanoista tekemä kopio Julia Cassimin esittämästä muotoiluperiaatteesta,
jonka soisi laajenevan kaikkialle. Siinä uusi tuoteidea etsitään ”tikkataulun
laidalta”, marginaaleihin kuuluvien ihmisten parista, jolloin tuotteesta tulee
parhaimmillaan sellainen, että se kattaa kaikkien kuluttajien tarpeet. Mikäli
keskitytään aina suunnittelemaan tikkataulun keskellä olevalle
”normi-ihmiselle”, tuote lakkaa yleensä jossain vaiheessa palvelemasta laajempaa kohderyhmää.
Olen istunut viime vuosina lukuisissa kokouksissa, joissa on kartoitettu ja kehitetty palveluiden, yritysten, julkisten tahojen tai rakenteellisen ympäristön soveltuvuutta mahdollisimman laajalle yleisölle. Suomeksi - vammaisten (naamioituna loppukäyttäjien) kuulemistilaisuuksissa.
Niissä tullaan aina jossain vaiheessa tilanteeseen, jota voisi kutsua ”tämän-enempää-ette-voi-vaatia” – rimaksi. Kohtaan, jossa väki hajaantuu kahtia; asiantuntijoiksi ja vammaisiksi. Sen huomaa mm. seuraavantyyppisistä lauseista:
- Se ei olisi enää taloudellisesti järkevää, kun meillä käy niin vähän kuuroja/näkövammaisia.
- Mutta me tehtiin jo uudet opasteet ja ne on kuitenkin paljon paremmat kuin vanhat.
- Tämä uusi toimintamalli voidaan myöhemmin laajentaa myös tuohon teidän esittämään suuntaan, jos ilmenee kysyntää.
- Täytyy muistaa, ettei liikuntavammaiset kuitenkaan ole meidän pääkohderyhmä.
Julia Cassimilta opin, että inclusive designissa ei koskaan törmää edellä mainitsemaani rimaan, koska työt aloitetaan riman alta. Koska IC-strategian mukaan palveluita, rakennuksia tai liikkumismuotoja ei suunnitella eri käyttäjäryhmille vaan käyttäjäryhmien kanssa. Perusteellisesta, jopa vuosia kestävästä käyttäjätutkimuksesta alkaen.
Silloin ei koskaan päädytä tilanteeseen, jossa joudutaan toteamaan, että ”hups – mummot tukki puhelinlinjat kun ei niillä ollut tietokonetta” tai ”kauppapalvelun kalatiski oli turha kun ei kodinhoitajat auta ruuan valmistamisessa” tai ”onpa vammaiset sotkuisia kun vaipat lojuu lattialla (jalalla poljettava roskis invavessassa)”.
Mikäli esim. Helsingin matkapalvelukeskus olisi perustettu vasta parivuotisen käyttäjätutkimuksen jälkeen, suunnittelijat olisivat kenties oivaltaneet, että ihmisten liikuttelua olennaisempaa taksikortin haltijoille oli tunne siitä, että elämänpiiriin kuuluu yksi tuttu ihminen (taksinkuljettaja), jolta saattoi pyytää apua kassin kantamisen lisäksi kaupassa taluttamiseen, lampun/sulakkeen vaihtamiseen, talvitakin hakemiseen kellarista, lastenlasten tekstareiden lukemiseen ja pankkiautomaatilla asiointiin.
Logistisesti epäinhimillisen palvelun synnyttämän raivon taustalla saattaa kenties olla pikemminkin tunne heitteille jäämisestä pienten, mutta elämänlaadullisesti merkittävien palvelusten osalta. Eihän kunnilla ollut tarjota taksinkuljettajien antaman avun tilalle yhtään mitään - ei lisää kotipalvelua eikä henkilökohtaisia avustajia.
Kommentit