Anu kommentoi muutama päivä sitten uusimman Tukilinja -lehden juttua:
"Asiasta viidenteen; Tukilinja-lehdessä oli aivan tosi mainiot pakinat, ja kirjoittajalla oli tutun kuuloinen sukunimi. Terveisiä ja kiitoksia Miisalle hauskoista & valaisevista hetkistä, jos on sulle sukua!"

Suurella ylpeydellä on yhdyttävä Anun kehuihin. Siskoni on pistänyt itsensä likoon ja kirjoittaa nöyristelemättömän rohkeasti, hulvattomalla huumorilla, byrokratiaa ja naapureita kumartelematta siitä, millaista on neuvokkaan ja omanarvontuntoisen vammaisen lähiöblondikaunottaren elämä vammaisen lapsen yksinhuoltajana hiekkalaatikon kulissinrakentajien ja pikkuasioistavalittajien seassa.

Tukilinja -lehdelle kiitokset ennakkoluulottomuudesta antaa palstatilaa häpeämättömästi ja voimauttavasti pöljiä asenteita suomivalle kirjoittajalle. Miisan mainioita tekstejä pääsee kuulema (sisäpiiritietoa :-) lukemaan tämän vuoden aikana myös Tukilinja -lehden blogissa. Mainos ja linkki seuraavat myöhemmin kun ajankohta tarkentuu.

1286327.jpg

Maistiainen by Miisa Wallinheimo:

"Hei, mä voisin järjestää sulle sokkotreffit! Mä tiedän yhen miehen joka sopis sulle tosi hyvin kun te ootte ihan samanlaisiakin", huusi naapurinrouva pyöräkellarista. "Aijaa, kiva", vastasin ja tiedustelin, että minkähänlaisesta miehestä on kyse. "Se on kans vammanen. Sit se on viel sokee eikä se voi kyl ajaa autookaan, mut just siks te sopisitte yhteen", jatkoi tuttava selvitystään. "Kiitti vaan mut mul on nyt vähän kiire", tuhahdin ja jatkoin vammaisen lapseni kärräämistä puistoon.

Jos minä jo nyt suoriudun loistavasti vammaisen lapsen yksinhuoltajana ja omaishoitajana, niin miksi ihmeessä haluaisin vielä lisäksi aikuisenkin huollettavan? Naureskelin mielessäni, että olisihan sangen kätevää, kun sokealta mieheltä ei ainakaan kuulisi kommentteja huonosta kampauksesta tai vääränvärisistä housuista. Ei tulisi ulkonäköpaineita. Mutta kyllä mun blondin sieluani korventaisi, kun en koskaan saisi mieheltä kehuja uusista pitsihärpättimistä. Tähän väliin voisi tietenkin joku puolustella, että kyllähän niitä voi tunnustella. Mutta Haloo! En ole vielä sellaiseen mieheen törmännyt, joka niitä vekottimia ryhtyisi ihan tunnustelemaan. Nurkkaan ne on aina viskottu ja mitä pikemmin sen parempi.

Tai kuinkahan sujuisi joustava liikkuminen kolmen vammaisen kesken? Mihin hittoon minä sen sokean mieheni istuttaisin. Kaksosrattaisiin vai? Meidän ansiosta bussin inva-paikka ja vaunutilatkin ovat jo varattuja. Opaskoiraksikaan siitä ei vissiin olisi.

En liene ainoa, joka jää innolla odottamaan jatkoa - tätä lisää!!!