airport.jpg
Aikainen halpislento välilaskuineen antaa mahdollisuuden markkinointiin.

Keväällä tuli tieto, että näkövammaisesta paralympialaisurheilija Ronja Ojasta kertova lyhärini Illusionist´s Visions on valittu Cannesiin Festival International Entr´s Marchesiin, joka järjestettiin samaan aikaan 70-vuotta täyttävän Cannesin elokuvafestivaalin aikana. Lähdimme Ronja kanssa paikan päälle ihastelemaan elokuvahumua ja kuinka ollakaan osuimme vapaapäivänä Formula 1 -kisojen ensimmäsiin harjoituksiin Monacossa.

Entr´s Marchesiin valitut elokuvat näkövammaisuudesta herättivät meissä hämmennystä. Yllätyimme, että vammaiselokuvien festivaaleilla esitettiin mm. pätkä, jossa äitinsä kanssa itsenäisestä liikkumisesta tappeleva nainen jää heti ulos ovesta astuttuaan auton alle ja alkaa nähdä. Mikä viesti näkövammaisille nuorille, että älkää nyt vaan yksin seikkailko tai käy huonosti. Myös se, mitä nainen näki, oli ihmettelyä, että tuoltako vanhemmat näyttävätkin, tuollaisiako ovat kaverit, näöllä havaittuna pitsa herättää ruokahalua jne. Ikäänkuin päähenkilön käsitykset ympäristöstä sokeana olisivat olleet puutteellisia tai jopa vääriä. Stereotyyppisen näkökulman vuoksi meille jäi epäilys käsikirjoittajien vammattomuudesta.

Toinen erittäin hyvin tehty, mutta eettisesti kyseenalainen elokuva sijoittui palkinnoille. Se alkoi lupaavasti kuvaamalla, miten vammaisuus ei tee kenestäkään pyhimystä ja että myös vammaiset ovat ovelia, häijyjä ja jopa ilkeitä. Mutta kun kaksi kolmannesta elokuvasta näytti, miten sokealle voi kostaa nimenomaan näkövammaa hyödyntämällä, meidän hymymme hyytyi. Ronja kysyikin, kenelle elokuva oli tarkoitettu? Meitä ahdisti katsoa, miten ihmistä ajelutettiin ympäri jalkapallokenttää väittäen, että ollaan moottoritiellä ja kun hänet puettiin ja meikattiin muka kauniiksi, vaikka todellisuudessa vaate oli läpinäkyvä ja kasvoille piirrettiin vampyyrimeikki. Ja tietenkin tämä nöyryytys tehtiin kavereiden edessä, jotka kuvasivat tilannetta kännyköillään.

Vaikka elokuvan loppu jäi meille kielihaasteiden vuoksi hieman epäselväksi (missä vaiheessa sokea teini oli oikesti tajunnut, että häntä kiusataan), paha mieli ei kadonnut. Aloimme miettiä, voitaisiinko vastaavalla tavalla toteutettua elokuvaa jostain muusta vähemmistöstä edes esittää julkisesti? Vaikka kuinka yrittäisi hakea suuria linjoja, että vammaiset nuoret ovat kuten muutkin ja että kiusaamista tapahtuu puolin ja toisin, kaikki sisarukset tappelevat ja ovat toisilleen kateellisia - miksi mässäillä iskulla vammaisen ihmisen puolustuskyvyttömimpään paikkaan? 

Reissu oli jokatapauksessa onnistunut ja meillä oli Ronjan kanssa hauskaa. Mitä nyt hiki nousi vuokra-auton upgradauksesta jättiläiseen, (muualla maailmassa olisin kiljunut riemusta, mutta Cannesissa!) jossa edes avainta ei tunnistanut avaimeksi ja jonka kolmen näytön asetuksista ei löytynyt kieliasetusten vaihtoa (ranskan pikakertauskurssi siis). Onneksi oli invalätkä sekä uskomattomat parkkitutkakamerat, joilla veivasin ja veivasin laivaa pysäköintihallien invapaikoille (normaaleille emme olisi sitä ikinä saaneet kääntymään!) ilman naarmun naarmua.

Monacossa pääsimme formularadan yli Casinolle, mutta emme rantaan saakka ilman pääsylippuja. Hulina oli melkoinen, samoin autojen jyrinä, jota salakuvasin muutaman pressun raosta. Hauskinta oli pelata Ronjan kanssa rulettia sekä käydä hypistelemässä nelinumeroisilla hintalapuilla varustettuja pukuja ja kenkiä luksusputiikeissa. Tunnustan, että yksin liikkuessani en ole ikinä kehdannut edes mennä niihin sisään, mutta nyt kiersimme vaivautuneiden myyjien ympäröimänä vaikka kuinka monta liikettä. Hymyillen koskettelimme kaikkea ja kuvailin Ronjalle yksityiskohtia suomeksi eikä meitä estelty tai ajettu pois, vaikka meistä taatusti näki, ettemme pystyisi ostamaan mitään. Paitsi lopulta pienet kultahipuilla koristellut leivokset!

Muistoja.jpg