Designmuseossa on hieno kokonaisuus Arabian tuotantoa taideosaston uniikkitöistä käyttökeramiikkaan. Esillä on muun muassa huikaisevat kaksi seinällistä ruokalautasia läpi tehtaan historian 1800-luvun lopulta nykypäivään. Ja pisteenä iin päällä niiden lomassa Caroline Slotten käsittämättömän taidokkaasti leikattuja lautasreliefejä.

Kulttuurilaitosten ja museoiden saavutettavuus on parantunut 2000-luvulla harppauksin. Siksi hieman hämmästelin, miten juuri tällaisen laajaan ihmisjoukkoon vetoavan näyttelyn esillepanossa oli pitkästä aikaa unohdettu huomioida lähes kaikki tiedonsaantia ja katsomista helpottavat perusasiat. Kiinnitin avajaisissa huomiota, miten erityisesti näyttelytekstien esillepano kirvoitti vieraiden keskuudessa harmistunutta murmatusta.

Esimerkiksi useat naisryhmät (normaalinäköisiä työikäisiä) yrittivät niska kenossa saada selvää näyttelyteksteistä. Heitä luonnollisesti kiinnosti kovasti tietää, minkä nimisistä, kenen suunnittelemista ja milloin valmistuneista astiastosta oli kyse. Mutta tekstit oli tulostettu pienellä mustalla fontilla kirkkaalle kalvolle, joka oli liimattu lasivitriinin seinään (= kirjaimet eivät erotu kontrasteiltaan levottomasta taustasta). Näyttelyarkkitehtien muotijuttu, joka on jo kauan sitten julistettu pannaan saavutettavissa näyttelyrakenteissa.

Osa vieraista keksi, että kun tunkee lautasliinan tai paperia lasiseinien raoista tekstin taakse, siitä saa jo paremmin selvää. Mutta näyttelyssä, jonka hauskinta antia on nimenomaan saada tietää, kenen suunnittelema se mökillä pyörivä vanha lautanen onkaan, tällainen ylimääräinen vaiva latistaa nopeasti tunnelmaa.

Upeiden lautasseinien tekstit taas oli jätetty jostain visuaalisesta oikusta pystyyn lautasten viereen. Osa ihmisistä toki lukee helposti vaikka peilikuvaksi käännettyä tekstiä, mutta moni iäkkäämpi kallisteli turhaan niskaa tekstejä lukiessaan. Hengästyttävän runsaisiin lautashuoneisiin oli sentään varattu istuin rauhalliseen katsomiseen, mutta se oli tuskin polven korkuinen pehmeä käsinojaton penkki, jolta jäykkälonkkaisempi ei ikinä pääsisi omin voimin ylös.

Pelottavin ja ehdottomasti vaarallisin asia esillepanossa (erityisesti alakerran Tee -näyttelyssä) oli valojen suuntaaminen niin, että esineryhmien eteen laitettuja lasiseiniä ei paikoin havainnut edes normaalilla näöllä.  Muutaman kerran jouduin haparoimaan eteenpäin käsikopelolla lasia pitkin, kun kulkuväylää ja syvennyksiä ei kyennyt erottamaan seinäkkeistä. Kävellessäni alakerran näyttelyä kiertosuuntaa vastaan otin kerran jo vaarallisesti lähikontaktia vinoon seinään, joka tupsahti oviaukosta astuttua varoittamatta suoraan eteen.

Toivonkin, että Designmuseon tämänhetkisten näyttelyiden suunnittelijat tutustuisivat esim. Kulttuuria kaikille -sivustoon ja konsultoisivat seuraavaa projektia suunnitellessaan asiantuntijoita saavutettavista vitriineistä, teksteistä ja lainattavista apuvälineistä. Esimerkiksi teosten tekstittämiseen on olemassa paljon kaikenkokoisille kävijöille soveltuvia tyylikkäitä ratkaisuja, jotka eivät peitä alleen pienimpiäkään esineitä.

Designmuseon nykyiseen näyttelyyn menijöille (kaikesta huolimatta suosittelen lämpimästi!) ehdotan käsilaukkuun ainakin suurennuslasia, tasku/otsalamppua ja valkoista keppiä kulkuväylien kopeloimiseen.