Uusimman Kynnys-lehden etusivulla pohdiskellaan vammaistutkimuksen suuntaa. Huomiota kiinnitetään erityisesti sosiaalisen mallin hyötyihin ja ongelmiin. Sosiaalisessa mallissahan vammaisuutta ei pidetä yksilön vikana vaan yhteisön ja yhteiskunnan ongelmana, joka rakenteillaan ja valinnoillaan on vammauttava ja eristävä. Mallin ongelmana on ruumiillisuuden lähes täydellinen puuttuminen. Siitä seuraa, ettei vammaisliikkeessä puhuta esimerkiksi kivun kokemuksista, jaksamisesta, oikeudesta väsyä jne. Päätelmänä olikin, että sosiaalinen malli tarvitsee muokkausta.

 

Tutkija Marjo-Riitta Reinikainen on jo vuosia sitten kirjoittanut ns. vammattomista vammaisista, joiden mielestä vammaisuus on ei-toivottua erityiskohtelua, ei mikään henkilökohtainen tragedia. Myös hän kiinnitti huomiota siihen, että aktivistivammaisilta puuttuu oman ruumiin arvostus.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Pakko myöntää, etten ole kovin montaa kertaa kuullut oikeuksiaan penäävien ja eteenpäin pyrkivien selviytyjävammaisten huokaavan edes minulle, että nyt väsyttää. Tai että en vaan tänään voi tulla palaveriin kun on kipuja. Jos mietin omaa taiteentekoani, niin en ole itsekään kehdannut esittää työtilanteissa mitään sellaisia erityistoiveita, jotka liittyisivät nimenomaan vammaani. Kuitenkin jos ajattelen realistisesti, niin esimerkiksi jo reilusti Keski-Suomeen ulottuville luentomatkoille olisi järkevää pyytää yhden yön majoitus tai matkat lentäen, koska edestakaisin ajaminen plus esiintyminen samana päivänä vievät voimia ja OI:hin kuuluu tavallista nopeampi väsyminen. Mutta kehtaako sitä? Kun herkästi ajattelee, että rämpylänä pitää vain olla kiitollinen jokaisesta työtilaisuudesta. Ja että varsinkaan sosiaali- tai terveyspuolen järjestäjätahoilla ei muka koskaan ole rahaa.

 

Thomas Quasthof, talidomidista vammautunut baritoni kertoo kirjassa Minun ääneni vaatimuslistastaan konserttien järjestäjille. Se ei sisällä mitään rokkarityyppistä shampanja-merkeillä tai tuoreilla kumkvateilla kikkailua vaan perusvaatimukset korokkeesta ja nuottitelineestä. (Puuta, ei metallia joka voi kaatua). Oman kertomansa mukaan hän on riittävän monta kertaa tyytynyt kyhäelmiin, jotka ovat sitten romahdelleet, kaatuilleet ja aiheuttaneet kuhmuja ja mustelmia. Maailmankuulun laulajan toiveet huomioidaankin nykyään hyvin.

 

Mutta kehtaako esimerkiksi vammainen suomalainen aloitteleva konsultti vaatia työnantajalta muuta kuin sen, että kokoustilaan pääsee hissillä? Jos työntekijä tarvitsee vaikkapa satulatuolia, niin hän luultavasti raahaa sen kotoaan sen sijaan, että pyytäisi työpaikkaa hankkimaan sellaisen. Muista erityisjärjestelyistä puhumattakaan.