Suomen ensimmäinen vammaistutkimuksen professori Simo Vehmas piti viime viikolla juhlaluentonsa. Professuurin tarve tuli perustelluksi etukäteen kun tilaisuus jouduttiin siirtämään Helsingin yliopiston päärakennuksesta liian pienten hissien vuoksi Porthaniaan. Sinne pääsi sisään, mutta induktiosilmukka kuului henkilökunnan mukaan kunnolla vain takimmaisissa penkkiriveissä (joista ei näe lukea huuliota) sekä katossa. Ehkä sen asentajat olivat aktivistitovereita uskoen, että vammaisuus antaa siivet - eivätkä niitä, joiden mielestä paras vammainen on kuollut vammainen.

Simon esitys kattoi hyvin ja huumorilla ajankohtaisimmat vammaispolitiikan kuumat perunat. Esimerkiksi lainvastaiseksi todettua suunnitelmaa lieventää esteettömyysmääräyksiä koskemaan vain 1. - 2. kerroksen asuntoja hän kommentoi kysymällä, pitäisikö ratkaisua tulkita niin, ettei vammaisilla ole oikeutta maisemaan.

Pienenä tarkennusta kaipaavana asiana luennosta jäi mieleen kivun käyttäminen perusteluna sille, miksi jotkut vammat tai sairaudet määritellään ei-toivottaviksi. En haluaisi esimerkkeinä käytettyjä ALS-tautia tai selkäydinvammaa, mutta olen iloinnut kipujakin aiheuttavan sairauteni periytymisestä lapsilleni. En kivun vuoksi, vaan muiden osteogenesis imperfectaan liittyvien positiivisten erityispiirteiden tähden, jotka peittoavat murtumakokemukset mennen tullen.

Professuurin ohella toinen viime viikolla huomiota kiinnittänyt ammatti oli radiossa mainittu hyväntekeväisyyssuunnittelija, joka etsii asiakkaalle mahdollisimman "tuottoisia" lahjoituskohteita. Vaikka pidän antamisen suunnittelemista pyyteettömyyden vastakohtana ja uskon julkisen rahoituksen välittämään viestiin, huomasin leikkiväni ajatuksella, mitä tyrkyttäisin vammaisjärjestöjen ovia kolkutteleville hyväntekeväisyyssuunnittelijoille:

1. Varat yritykselle vammaisen ihmisen palkkaamiseen vuodeksi näkyvään tehtävään. Sen lisäksi, että työnsaajan elämänsä muuttuu pysyvästi, muut saisivat esikuvia pärjäävistä ja työllistyneistä vammaisista ihmisistä. Meitä vaivaa Maryan Abdulkarim kuvaama tilanne: "Atlantin takaa löytyi minun näköisiäni ihmisiä, jotka tekivät töitä ja menestyivät. Tajusin, että vaikka olen musta ja huivipäinen nainen, se ei tee minusta huonoa. On surullista, että se ajatus piti hakea Jenkeistä asti." (Helsingin Sanomat, 5.12.2013, toim. Ann-Mari Huhtanen)

2. Lahjoituksia yliopistojen ja korkeakoulujen esteettömyystyöhön. Lahjoitettuja hissejä, luiskia, induktiosilmukoita, säädettäviä kalusteita ja vaihtoehtoisin viestintäkeinoin toteutettuja oppimateriaaleja. Ilman näitä koulutustasomme ei nouse - emmekä me.

3. Vammaisjärjestöjen naisverkostolle oma työntekijä. Asiantuntijaelimen tuotto on ollut vaikuttavaa viimeiset 10 vuotta, täysin vapaaehtoisvoimin. Asenteiden lisäksi (vammaisten naisten tavoiteohjelma) parannuksia on saatu lainsäädäntöön (seksuaalirikokset), terveydenhuoltoon (äitiys- ja perhepalvelut, syöpien seulonnat vammaisten osalta) ja sosiaalipalveluihin (ensi- ja turvakotien sekä muiden auttavien tahojen esteettömyys). Tehkääpä perässä ammattilobbarit!

4. Vammaistaiteen festareille yksi ympärivuotisesti palkattu työntekijä, joka hoitaisi tapahtumajärjestelyjä ja markkinointia Helsingin Cross Overille ja Kynnys KINO:lle, Joensuun Parafesteille, Porin Mukavammaksi -päiville ja Turun TAIKA -festivaaleille. Nyt kun ihmiset eivät vain uskalla tulla paikalle vaan jonottavat kuulemaan Pertti Kurikan nimipäiviä, Signmarkia ja tämän vuoden VIMMA:lla palkittua Pekka Heikkistä on surkeaa, jos pienet vapaaehtoisten joukot uupuvat juuri kun todellisista kohtaamisista alkaa tulla totta.

Empowerment%20is%20a%20Human%20Right.-no