Tulipa tänään rämpyläkokouksessa puheeksi vammaisista kirjoitetut lehtijutut. Jäimme porukalla miettimään, miksei meikäläisistä koskaan tehdä naistenlehtiin täyden tällingin reportaaseja, vaikka suurin osa jutuista on melkoisia sankari- ja selviytymistarinoita.

Emmekö me ole tarpeeksi esikuvallisia studioon kiehnäämään tuulikoneen tuiverrukseen? Eikö meistä kertoviin juttuihin haluta satsata rahaa, vaikka raflaavien otsikoiden (Leuka murtuu näkkileivästä!!!) tiedetään tuovan lukijoita? Pelätäänkö stereotypioiden murtumista, jos siis-todella-aivan-itkettävän-uskomattomasta kohtalosta selvinnyt vammainen kerää stailattuna ihailevia katseita? Vai oletetaanko lukijoiden pettyvän, jos vammainen ei näytäkään tipan tippaa "vammaiselta"?

Entä olisiko kyse siitä, etteivät toimittajat kehtaa ehdottaa meille suuren luokan kuvausjärjestelyjä kuvitellen meidän heti loukkaantuvan puheen kääntyessä ehostuksen tarpeeseen? (Kiltteysrasismia!!!) Vai emmekö itse osaa tai uskalla diivailla toivomalla voimauttavaa muuttumisleikkikohtelua?

Jouduimme tänään toteamaan, että vammaisista kertovat jutut kuvitetaan lähes aina arkisilla, sen kummemmin lavastamattomilla - kotialbumitunnelmaa mukailevilla - valokuvilla. Kukaan keskustelijoista ei muistanut ikinä törmänneensä vammaisesta kertovaan artikkeliin, jonka kuvateksteissä kerrottaisiin kuvausvaatteet lainannut yritys, kuvauspaikka, meikkitaiteilijan nimi, puuterin sävy, hiusvärin vivahde, peitevärin UV-suojan taso ja rakennekynsien kiinnitysliiman muoviseos. Saati, että vammainen ihminen olisi valittu juttusarjaan, jossa erilaiset ihmiset esittelevät life-styleään, vaatekaappiaan, lempikenkiään, sisustusmakuaan, jouluperinteitään, personal trainereitään, maustehyllyään tai - oh là làà - maailmanhistorian aatteellisia esikuviaan.

Ai niin mutta - sellaisille jutuillehan nauretaan. Eikä vammaisille sovi nauraa.

1248312.jpg