Kävin iltapäivällä Ylioppilasteatterissa kuuntelemassa seminaaria taiteilijoiden ja tutkijoiden sosiaaliturvasta. Tai paremminkin sanoen sen puutteesta.

Monet tilaisuuden alussa esitetyt tapauskertomukset ovat luettavissa TATUSOTU-blogissa. Kirjoituksista ei kuitenkaan välity sama käsinkosketeltava kiukku, suru, epäusko ja turhautuminen, mitä täyteen ahdetussa salissa tänään koettiin, kun esimerkiksi syöpään sairastunut kuvataiteilija kertoi sairaspäivärahansa eväämisestä.

Vammaiset taiteilijat ovat tässäkin viidakossa kaksinkertaisen syrjinnän uhreja. Ei riitä, että joutuu muiden tavoin taistelemaan KELA:n kanssa siitä, milloin on vamman takia työkyvytön, työtön tai työssäkäyvä. Voidakseen tehdä taidetta sivu- tai päätoimisesti, on väännettävä kättä myös sosiaalitoimen ja vammaispalvelun kanssa. Eivätkä nämä suinkaan tulkitse asiakkaan tilannetta tai edes lääkärinlausuntoa samalla tavalla.

Vammaisen taiteilijan apurahan käyttömahdollisuus saattaa kaatua siihen, ettei vammaispalvelun mielestä eläkettä ja pientä materiaaliapurahaa saava taiteilija oikeasti käy töissä, vaikka tekeekin aikansa kuluksi näyttelyä. Vointinsa mukaan. Vammaispalvelun mielestä se voi olla vaikka kuntouttava harrastus. Siksi hänelle ei välttämättä myönnetä työmatkoja materiaalien hakuun tai aineiston keruuseen. Joidenkin sosiaalitätien mielestä tauluja maalaava vammainen on apurahasta huolimatta työelämän ulkopuolella ja saa luvan hoitaa näyttelynsä minimimäärällä vapaa-ajan matkoja. Säätiöt taas eivät katso hyvällä taiteilijaa, edes vammaista, joka pistää vaikka 1000e apurahasta puolet taksilla ajamiseen.

Samaan aikaan KELA voi kuitenkin parantaa maalaamaan ryhtyneen vammaisen vaikka koko vammasta. Siitä huolimatta, että lääkäri olisi todennut ihmisen työkyvyttömäksi ja sosiaalitoimi päätoimisesti vammaiseksi. Hän kun saattaa sittenkin olla vaikka yrittäjä, vaikkei mitään tuloa synnykään, eikä näyttely myy yhtään mitään.

Koska useimmat taiteilijat käsittelevät teoksissaan itselleen läheisiä aiheita, niin esimerkiksi marginaalista tuleva ja omaa viitekehystään käsittelevä taiteilija kiinnostaa usein vain pientä osaa ihmisistä. Taiteella höystettyjä vammaispoliittisia kannanottoja, rämpyläinstallaatioita, syrjintäperformansseja, diagnoosimaalauksia, sairaalatarvikeveistoksia tai videoteoksia mielisairauksista ei kovin helposti myydä suurelle yleisölle. Vaikka tällaisilla teoksilla ei olisikaan vaihtoarvoa, niin niillä voi olla muuta arvoa tekijälle ja katsojille. Ne voivat jopa olla ainoa tapa kommentoida turhautumista monen luukun välissä elämiseen. Nykytilanteessa sellaisten tekeminen voi kuitenkin olla vammaiselle kohtalokasta ja johtaa yllättäen yrittäjän ammattinimikkeellä päistikkaa leipäjonoon.