Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu täyttää tänä vuonna 120 vuotta. Osallistuin iltapäivällä Kulttuurikoulu -tilaisuuteen, johon oli kutsuttu sekä nykyisiä, että eläkkeellä olevia opettajia juhlistamaan merkkivuotta yhdessä taidealoilla työskentelevien entisten oppilaiden kanssa.

Tuttujen kasvojen näkeminen tuntui hirmuisen hyvältä. Ahti Paunun upea lauluesitys K. Sarkian runosta "Älä elämää pelkää" toi yhtäkkiä elävästi mieleeni lakkiaiset 13 vuoden takaa ja Vesa Nikusen tuoreille ylioppilaille pitämän puheen oman tien löytämisen tärkeydestä. Juhlasalin penkillä istuessani tiesin nyt jo vähän paremmin kuin silloin, mitä elämältäni toivon. Toisaalta vasta tänään huomasin pystyväni nauttimaan myös taipaleen ennaltakirjoittamattomuudesta. Varmuudesta ja tunteesta, että joku päämäärä se on poukkoilevallakin polulla.

Tilaisuudessa julkistettiin Pekka Hakon toimittama kirja, Kirjeaarteita koulusta: kulttuurihistoriaa nuorelle suomalaiselle. Teos on koottu koulun arkistosta löytyneistä kirjeistä, joita SYK:n kanssa tekemisissä olleet suomalaiset kulttuurivaikuttajat ovat kirjoittaneet 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Oma kappaleeni odottaa vielä lukemistaan.

Koulun kirjastoon oli koottu näyttely Saima Harmajasta. Löysin hänen runonsa noin 12-vuotiaana ja pidin hänestä jälkeenpäin ajatellen liikuttavan traagisen esitelmänkin joskus äidinkielentunnilla. Sitä ennen olin tietysti pillittänyt tuhansien muiden tyttöjen tavoin iltakausia "rakkaalle kuolemalle" ja "keväälle". Keuhkotaudin kourissa riutuva ja rakkaussuhteissaan onneton runotyttö kun oli mitä parhain tunnepeili yliherkälle esimurrosikäiselle.

Olen yhä kiitollinen siitä, että sain kasvaa samojen opettajien ja ystävien keskellä 10 vuotta ilman koulun vaihdoksia. Heti ala-aulassa tuli yllättävän kotoisa olo, vaikka jo aikoinaan 100-vuotisjuhlaa varten kirjoittamassani tekstissä hiukan kritisoinkin betonibunkkerin ulkomuotoa. Rakkaasti nuhraantuneet kokolattiamatot olivat vaihtuneet valmistumiseni jälkeen muovimatoiksi, mutta kaiteet olivat yhä tutun siniset ja pikkuruinen helmisilmäinen lumikko nökötti vanhalla paikallaan biologian luokan vitriinissä.

Koulun taidekokoelmaa katsellessani jäin kaipaamaan erästä pienehköä harmaasävyistä maalausta, jossa mies (tai nainen) kulkee sateenvarjon alla kapeaa katua, litimärällä ja lyhtyjen valoa heijastavalla asvaltilla. En löytänyt teosta enää enkä muista tekijääkään. Tiedän vain sen, että minulle on tapahtunut jotain merkittävää kyseisen kuvan edessä. Olen katsonut maalausta jonkun oivalluksen, ajatuksen tai voimakkaan tunnetilan aikana, josta en saa enää kiinni pelkän mielikuvan varassa. Olisi ollut mukava pysähtyä hetkesi juuri tuon pienen työn eteen ja pöyhiä koulumuistojen arkistoa. Toivottavasti siihen tulee vielä joskus tilaisuus. Vaikkapa 150-vuotisjuhlissa.

P.S. Huomasin tässä linkittäessäni, että koulun entisille oppilaille ja työntekijöille on avattu omat sivut.