Hiukan myöhässä sohaisen viime keväistä keskustelua kuvasta, jossa vaikeavammainen Anne Mannila makaa sängyssään YLE-veroon liittyvässä jutussa. Palasin aiheeseen katsottuani vielä kerran Eric Fongin videoita kasvoiltaan epämuodostuneista ihmisistä.

Tyynyyn nojaavan Mannisen kuva - rauhalliset kasvot valoon kääntyneinä - oli joidenkin suomalaisten mielestä niin ahdistava, ettei sitä kestänyt katsella. Kuvan käytöstä kanneltiin Julkisen sanan neuvostoon.

Kaunis kuva oli rauhallisuudessaan jopa lattea. Asetelma muistutti turhankin paljon klassisia maalauksia, joissa kuoleva kuningas tai muu merkkihenkilö on kääntänyt viimeisillä voimillaan katseensa kohti ikkunasta kajastavaa valoa kuin tähyillen tuonpuoleiseen. Ikkunaa ei sentään Mannilan kuvassa oltu avattu sielulle valmiiksi mennä.

Olipa se tietoista tai tiedostamatonta, niin Mannilan kuva sattui vahvistamaan mielikuvia vaikeavammaisista ruumiistaan vapautumista tai poispääsyä odottavana ryhmänä. Tällä oletuksella, että hyvin rajoittunut elämänpiiri yhdistettynä puhe- ja aistivammoihin tarkoittaisi samaa kuin kärsimys perustellaan nykyään vaikeimmin vammaisten ihmisten elvytyskieltoja.

On oikeastaan kiehtovaa miettiä, millainen sisäinen maailma vuoteeseen hoidetuilla syvästi kehitysvammaisilla ihmisillä on. Kuluuko aika lämpimässä valon ja varjon rytmittämässä pumpulissa vai putkahteleeko mielestä unen logiikalla tuttuja, outoja, turvallisia tai epämiellyttäviä asioita? Tulkitaanko ihmisen kärsivän tai olevan ahdistunut, jos hän on rauhaton, ärtynyt tai pelästyneen oloinen tuntemattomien ihmisten tullessa häiritsemään laitoksen rytmin mukaisesti ruualla tai pesuilla?

Mannilan kuvasta kirjoitettiin paljon:

"Kuvavalinta teki Helsingin Sanomien ja Nelosen kilpailijaa tarkoitushakuisesti vammaisten rääkkääjäksi leimaavasta jutusta poikkeuksellisen irvokkaan. Ällistys levisi sosiaalisessa mediassa. Jami Järvinen tiivisti jutun tyylin Kansan uutisten blogissaan ”niljakkaaksi sosiaalipornoksi”. (Kalle Kinnunen, Freetoimittaja)

"Mediakentän yli pyyhkäisi paheksunnan aalto. Miten me kehtasimme näyttää Mannilaa kuvissa! Törkeää hyväksikäyttöä! (Susanna Reinboth Helsingin Sanomien toimittaja)

”Suomessa on kaksi tabua, kuolema ja kehitysvammaiset. Molemmat niistä pyritään pyyhkimään näkymättömiin. Suomessa kehitysvammaisia ei juuri näy tavallisessa arjessa toisin kuin vaikka Yhdysvalloissa.” (Elena Gorschkow-Saloranta, Down-lapsen äiti, HS 18.4.2013)

Gorschkow-Salorannan listaan voisi oikeastaan lisätä kaikki kunnolla vammaisen näköiset vammaiset. Paralympialaisten huippu-urheilijat saavat näkyä samoin kuin vammaiset missit ja mallit, valkokaulusvammaiset, tanssijat, muusikot, taiteilijat, sekä kivat keharit. Mutta rajut pakkoliikkeet, kuola, irvistykset ja epämuodostumat loistavat poissaolollaan. Vammainen sopii olla kunhan ei ällötä eikä pelota muita.

Kauneusalan ammattilaisia kuunnellessa joskus ihmettelen, millä kuljetuspalvelulinjoilla he oikein liikkuvat kun valittavat radiossa näkevänsä jatkuvasti työmatkoilla tosi paljon kauhean näköisiä ihmisiä, "joiden olisi hyvä tehdä itselleen jotain - edes kohteliaisuudesta muita kohtaan".

Voimauttaviin ja suvaitsevaisuuskasvattaviin vammaiskuviin kyllästyneenä tämä projekti herätti kiinnostusta:

ds100514-workout-normal.jpg