#Robottiakatemian tehtävä on nostaa Suomi eettisen robotiikan edelläkävijäksi. KAUTE-säätiön, Koneen säätiön ja Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiön järjestämän robottiakatemian toisessa osassa Demos Helsingin toimistolla keskusteltiin tänään taloudesta.

Päivän helmi oli kakkosryhmän ehdotus kieltää osinkojen päällä istuminen ja määrätä yritykset rahoittamaan mahdollisimman kreisejä ja hulluttelevia ideoita ympäri maailmaa. Myös ajatus siitä, että siirtyisimme työn verotuksesta tuottavuuden verotukseen lämmitti aktivistin mieltä.

Jyrki Ali-Yrkön alustuksessa vilahti kuva vapaa-ajasta nauttivista ihmisistä, joiden työ on korvattu roboteilla. Automatisaatiota ja työpaikkojen menetystä pelkääviä on tapana rauhoitella mielikuvilla, joissa työn pienempi osuus arjesta tekee meistä kaikista rennompia, luovempia ja onnellisempia. Työstä vapautuva aika nähdään mielellään paremman yhteiskunnan mahdollistavana resurssina. On lohdullista uskoa, että olisimme solidaarisempia, ekologisempia, koulutusmyönteisempiä tai yhteisöllisempiä, jos meillä vain olisi enemmän aikaa. Pidän ajatuksesta, vaikka se on taloudellisten intressien, kehittyvien maiden, köyhien, kipeiden ja työttömien näkökulmasta kukkahattukevennys.

Voiko robotiikka ratkoa työhön ja verotukseen liittyviä kysymyksiä? Mitä tapahtuisi, jos robottien etiikkaa pohtivat ihmiset valmistelisivat meitä tulevaan kieltämällä työttömyyden moralisoinnin? Voisivatko he vaikuttaa siihen, että työttömille sallittaisiin omavalintainen mielekäs tekeminen vaikkapa robottiveroilla maksettavan riittävän perusturvan varassa? Silloin robotisaation edetessä ei ehkä tarvitsisi määritellä vapaa-aikaa ja työttömyyttä eri tavoin eri ihmisten kohdalla. Jos  toivomme tuottavuuden ja ajan lisääntymisen hyötyjen jakaantuvan tasapuolisesti kaikille, miksi emme ole jo vaudilla tukemassa sellaista itseohjautuvuuteen ja valinnanvapauteen perustuvaa elämänmuotoa, johon katoavista ammateista vapautuvat solahtaisivat innostuneina mukaan?

Iiris Härmä mainitsi ryhmäkeskustelussamme heimon, joka käyttää viikosta kolme päivää ruuan keräämiseen ja lepää neljä.

SmartFridge2.jpg

Tunnustan, että jo sana "talous" on alkanut omassa päässäni tarkoittaa yhä useammin eriarvoisuutta. Esimerkiksi älykkäät jääkaapit ovat tuote, joista innostuminen edellyttää kuplassa elämistä. Yhdessä mallissa tuotteille on antureilla miinoitetut vakiopaikat, jotka viestivät täydennyksen tarpeesta kun vaikkapa maitoa on enää vähän jäljellä. Toinen jääkaappi taas napsii sisällöstä kuvia, joista voi tarkistaa tilanteen kauppareissuilla. Molemmat perustuvat oletukseen, että kaapin omistajalla on säännölliset tulot, joilla hän voi tehdä ruokaostoksia tarpeen mukaan tasaisesti pitkin kuukautta. Tällaiselle kuluttajalle juuston ostaminen kahtena päivänä peräkkäin tai jogurtin unohtaminen ei itseasiassa ole kovin merkittävä juttu, vaikka älyjääkaappien kehittelijät niin haluaisivat uskoa.

Köyhyyttä vähentävä älykäs jääkaappi toimisi toisin. Se tarkistaisi 10 km säteellä kauppojen kassajärjestelmistä, mistä voipaketin saa halvimmalla ja osaisi parhaimmillaan kertoa etukäteen, jos tuote on lähipäivinä tarjouksessa. Kameralla varustettu vähäosaisen jääkaappi ilahduttaisi ostoslistan sijaan vinkeillä siitä, mitä sen sisällöstä saa vielä kyhättyä pöytään. Eriarvoisuutta vähentävät älykkäät jääkaapit voisivat myös vastaanottaa viestejä naapureilta, joilla se vanhasta muistista ostettu ylimääräinen juusto on vaarassa mennä pahaksi.

vlcsnap-2011-07-21-12h25m26s90.jpg

Titta Aaltonen pohti työpajan jälkeen sitä, miksei puheentunnistusta käytetä puhevammaisten apuvälineissä. Teimme maaliskuussa yhdessä lyhärin 83-vuotiaasta CP-vammaisesta Tuuli Helteestä, jolla ei - ihme ja kumma - ole vieläkään laitetta, joka tunnistaisi hänen ääntämyksensä ja tulkkaisi sen kuulijoille. Puhuimme myös märkätiloihin sopivista kuulolaitteista, joita ei näy markkinoilla, vaikka kilpauimareille on altaissa käytettäviä luuvälitteisiä mp3 soittimia.

Kotimatkalla mietin jo palvelusuunnitelmasta kertovaa lyhäriä, jota juuri leikkaan. Eksyin ihmettelemään, että miksi kaatumisen tunnistava lattia on saanut niin paljon huomiota, vaikka samantyyppisillä sensoreilla varustetuista patjoista olisi paljon useammin iloa. Pääkaupunkiseudulla kotihoito laittaa ihmisiä sänkyyn jo 17-18 maissa illalla ja pahimmillaan aamupartio ehtii vasta kymmenen jälkeen nostamaan ylös vuoteesta. Jos aamuvuoron työntekijät näkisivät puhelimistaan, ketkä asiakkaista ovat olleet hengityksen, pulssin ja liikehtimisen perusteella hereillä jo aamu neljästä ja ketkä vasta heräilevät, käyntijärjestyksen voisi räätälöidä inhimillisemmäksi.