Forum Boxissa pidettiin eilen illalla taiteilija Pekka Luhdan johdolla performatiivisen iltakoulun opintoilta. Puheenvuorojen yhteisenä nimittäjänä oli ruumiillisuus, jota käsiteltiin tälläkertaa fyysisen- ja psyykkisen vammaisuuden, sekä rikkinäisyyden ja tyytymättömyyden näkökulmista.

 

Keskustelua käytiin erityisesti Nikolai Klixin Kiasman takaikkunaan tuottamasta valokuvanäyttelystä "Pohjoisen hedelmä" - eroottisia kuvia vammaisista, sekä Linda Arolan omaelämäkerrallisesta näyttelystä "Hyvästi paha maailma".<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Linda Arolan kokemukselliset kuvaukset ruumiin ja sielun kuolemasta sekä henkisestä vammaisuudesta kirvoittivat yleisöstä omakohtaisia kommentteja. Mm. taiteilija, kirjailija Sirkka-Liisa Sass kertoi vuosikymmenten noidankehästä oman vartalon ympärillä.

 

Esa Kirkkopelto käsitteli puheenvuorossaan erilaisuuden kiinnostavuutta, paradoksien voimaa ja katharsis-kokemuksia. Illan päätti osuvasti Klixin kommentti siitä, miten vammaisessa ruumiissa ihmisen vajavaisuus on selvästi näkyvissä ja siksi kenties helpompaa kohdata kuin yleisinhimillinen, näkymätön vajavaisuus.

 

Kotimatkalla taksissa nousi mieleen Senecan lause: "Illi mors gravis incubat, qui notus nimis omnibus, ignotus moritur sibi. Sitä kohtaa kova kuolo, joka eroaa elämästä ylen tunnettuna muille, mutta tuntematta itse itseänsä".

18188.jpg

J.-J. Wallinheimo 2005. Nyt kuulen hiljaisuuden 1. Kuva: Janne Viinanen

Valitsin muotokuvaan Liisan, joka kuuroutui 28 vuotta sitten. Vuonna 2004 hänelle laitettiin aivorunkoimplantti (ABI), joka stimuloi suoraan aivorungossa sijaitsevaa kuuloaistintumaketta. Sen välityksellä Liisan aivot aistivat ääniä, vaikka toimivaa kuulohermoa ei enää ole. Leikkauksessa aivorunkoimplantti asennetaan korvan taakse ohimoluuhun ja siitä lähtevä elektrodijohto elektrodeineen aivorunkoon kuuloaistintumakkeen pintaan.

Teoksessa "Nyt kuulen hiljaisuuden 1" olen visualisoinut kuuroutta kirjailemalla käytetyistä CD-levyistä mykkää koristeellista lumisadetta. Leikkauksen jälkeisessä osassa Liisaa ympäröivät kirjaillut ruusut uudelleen aktivoituneen aistin kunniaksi. Siirtolapuutarhalla ahertaessaan Liisa tajuaa nykyään, milloin metro suhahtaa ohi, helikopteri ajaa yli Tallinnaan ja varis raakkuu.  Pikkulintujen ääniä hänelle ei ole vielä vuoden kuulorataharjoittelun jälkeen jäänyt haaviin. Keskustelu naapureiden kanssa on kuitenkin hitusen helpompaa kuin ennen audioinputtia.

Teokset ovat 4.11.-11.12.2005 esillä Tampereella, Käsi- ja taideteollisuuskeskus Verkarannassa. Ma-pe 10-18 la-su 11-16. Näyttelystä lisää.