Lainasin äidiltä Pia Ingströmin viime vuonna ilmestyneen kirjan, Lentävä feminismi ja muita muistoja 70-luvulta.

Sen tarinoissa ja kuvissa vilisi lapsuudesta tuttuja tätejä ja setiä, tyttöjä ja poikia. Kuvauksia asunnoista, joissa muistan varmuudella vierailleeni.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että armoa, onko vielä tämäkin periytyvää? Ei gynekologinen itsehoito, harsovaippojen sitominen päähän eivätkä laamapaidatkaan, mutta sortavan järjestelmän kritisoiminen taiteen keinoin, kärjistyksillä herkuttelu ja esteellisyydestä rähjääminen.

Provosointi, radikalismi ja aktivismi kuulostavat muuten ihan diagnooseilta - ilman ICD-koodeja vain.

Tänään ilmestyneessä Talouselämässä Paavo Lipposen kerrotaan sanoneen, että ”meillä ei eroteta aktivismin ja terrorismin rajoja, ja siksi sellaiset eliittiöykkärit kuten Greenpeace saavat melskata rauhassa.”

Näenköhän koskaan päivää, jolloin joku kutsuisi esimerkiksi Rampoja Panttereita intellektuelleiksi eliittiöykkäreiksi? Vai onko se liian hieno haukkumasana ihmisille, joilla on ruusupuun käppyräiset raajat, suupielessä kimaltava juova, sori-mä-en-kuule-hymy tai Mikko Kuustosen sanoin Onnentytön kyky puhua oudoin sanoin?

Mitä jos radikalisoidun vielä vähän ja piirrän seuraavalla kerralla vedenkestävällä huulipunalla invamerkin väärin pysäköineen auton tuulilasiin, niin tuleeko minusta trendikkäältä kajahtava intellektuelli invaterroristi vai vaan yks &#%¤§:n kehariämmä?

1563076.jpg

Ei omena kauas puusta putoa :-)