Lueskelin Jyräys-ryhmän kotisivua, jolla analysoitiin Helsingin kaupunkitilasta käytyjä taisteluja. Kyseessä on neljän opiskelijan suunnittelumaantieteen ja kaupunkitutkimus-kurssin lopputyö. Jyräys-ryhmä pyrki tutkimuksessaan etsimään syitä esimerkkikohteiden saamaan vastarintaan. He tulivat mm. siihen tulokseen, että Marjaniemeen kehitysvammaisten asuntolan rakentamista vastustanut asukasyhdistys ajoi taistelulla omaa etuaan eikä tasa-arvoa aluerakentamiseen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Löysin netistä Riitta Kuparisen tuoreen Helsingin Yliopistossa tehdyn väitöstutkimuksen "Ei meidän naapuriin", Marjaniemen asuntolan rakentamiseen liittyneestä vastustuksesta. Väitös käsittelee nimby -ilmiötä, "not-in-my-back-yard". Sivulle 250 Kuparinen on koonnut yleisimmät syyt kehitysvammaisten alueelle muuttoa vastaan. Mielenkiintoista on se, että 21% haastatelluista pelkäsi häiriöiden alueella lisääntyvän ja 13% vastusti hanketta struktuuri ja imagosyistä. Naiset ilmaisivat kaksi kertaa miehiä useammin pelkäävänsä häiriöiden lisääntymistä ja useimmiten pelot liittyivät lapsiin.

 

Riitta Kuparinen kiinnitti huomiota siihen, että 31 haastatellun mielestä kehitysvammaiset kuuluvat jonnekin muualle; omaan kotiinsa, omiin oloihinsa, erilleen muista ihmisistä, luonnonhelmaan, muihin paikkoihin.

 

"Onko tämä ihanteellinen paikka heille? Kehitysvammaisia vastaan minulla ei ole mitään, mutta he tarvitsevat hyvän ympäristön. Ei Itäkeskus ole vammaisille inhimillinen paikka - melusaaste, ihmislaumat, liikenne, asosiaalista väkeä." (Kuparinen, s. 272)

 

Suhtautumistapa tuo mieleen hylätyt vammaiset pikkupojat kiinalaisissa lastenkodeissa, suomalaisen naisen, joka kertoi asuneensa parikymmentä vuotta vanhempiensa piharakennuksessa naapureilta piilossa, sekä yritykset, jotka eivät palkkaa vammaisia asiakaspalvelutehtäviin. En muuten henkilökohtaisesti ymmärrä, että miten vammainen työntekijä pilaa yrityksen imagon. Tuleeko vammaisesta vaatekaupan myyjästä tosiaan mielleyhtymä, että "onpa täällä vammaisia vaatteita"? Eikö pikemminkin ajatus, että yrityksellä on laaja asiakaskunta, vaatteita monenlaisille vartalotyypeille, suvaitsevainen asenne ja halu parantaa maan työllisyyttä?

 

Epilogissaan Riitta Kuparinen kertoo turhautumisestaan ja suuttumuksestaan hankkeen kannattajia kohtaan. "Mitä lämpimämmin he sen tekivät, sitä vihaisemmaksi itseni tunsin. Miksi he kertovat siitä vain minulle, mikseivät naapureilleen, yhdistystensä jäsenille, seuran päättäjille? Mikseivät he kirjoita lehtiin, mene julkisuuteen?"

 

Ja aivan lopuksi: "Myös minussa itsessäni tapahtunut muutos ansaitsee tulla näkyväksi. Totesin, että myös minussa - kulttuurisesta taustasta, ammatista ja kehitysvammatyökokemuksesta huolimatta - asuvat samat raadolliset ajatukset, joita olin toisissa osoittelemassa: epäluuloisuus, ennakkosuhtautuminen, pelko, oman edun tavoittelu, toive helposta ja mukavasta elämästä, sekä pyrkimys poistaa häiritsevät tai epämieluisat asiat pois mielestä, lähiympäristöstä, sielusta ja sydämestä." (Kuparinen, s.375)