Koneen Säätiö, Demos Helsinki ja KAUTE-säätiö järjestivät tänään huippukiinnostavan Robottiakatemian. Päässä on kuhissut koko illan. Jopa lapselle lukemani iltasatu toi outoja mielleyhtymiä. "Talon nuoripari vietti kodissaan aivan tavallista elämää, siinä ei ollut valittamista. Mutta outoa oli se, etteivät he olleet yhtään ihmisen näköisiä. - Ovatkohan nuo kummalliset jättiläislokit karanneet jostain sirkuksesta? tuumivat lintujen naapurit." (Markus Majaluoma, Haikaroiden vauva)

Robottiakatemiassa esiteltiin hoivarobotti Zora. Se on mm. onnistunut motivoimaan lapsia fysioterapiaharjoituksiin ja innostanut senioreita saapumaan laulu- ja jumppatuokioihin. Koska apuvälineet ja niihin liittyvät valta- ja statuskysymykset ovat intohimoni, olen törmännyt aiemmin samantyyppisiin tarkoituksiin suunniteltuihin Paperoon, Matildaan, Kompaïhin, Ribaan ja tietysti Asimoon.

Hoivaroboteista on kova hype. Niiden yhteydessä puhutaan vastuusta, turvallisuudesta, lainsäädännöstä, tunteista, ihmiskontaktien vähenemisestä ja etiikasta. Se, mistä en löydä keskustelua on robotiikan kehittäjien ihmis- ja erityisesti vammaiskäsitys. Miten hoiva määritellään ja onko se sellaista, joka on ympäröivän yhteisön mielestä kohteelle hyväksi vai hoivattavan itsensä määrittelemää?

Zoraa kehutaan siitä, että se saa lapset treenaamaan fysioterapiassa. Vammaisliike on kuitenkin jo vuosikymmenet huutanut pimeään, että vammaisten lasten arki ei saa olla pelkkää kuntoutussirkusta. Kun Elsa-Aurora käy baletissa ja kuviskerhossa, Anna-Lumikki harrastaa vesijumppaa ja fysioterapiaa. Ja kun Olaf-Batman lähtee partioleirille, niin Zorro-Räppääjä viedään laitoskuntoutukseen. En epäile, etteikö Zora-robotti ilahduta kävelyharjoitusten ja seisomatelineessä kököttämisen ajan, mutta eikö robottiteollisuus voisi keskittyä kansanterveystyön nimissä tapahtuvan vallankäytön vahvistamisen sijaan suunnittelemaan Anna-Lumikille puettavaa autoa, jonka kyydistä olisi kiva huikata koulukavereille, että käveleminen on yliarvostettua?

Pienryhmässämme kuulin esimerkin robotista, joka on auttanut autisteja tulemaan kuorestaan ja parantamaan sosiaalisia taitojaan. Perheen, terapeutin ja lääkärin mielestä se on varmasti mainiota. Mutta olisiko ollut reilumpaa aloittaa kypärästä, joka helpottaa muun maailman sulkemista pois silloin kun ympäristö tuntuu kaoottiselta? Kypärää, joka toisi autistille itselleen hyvän olon? Muka normaaliksi kuntouttaminen ei ole poliittisesti korrektia minkään muun vähemmistön kuin meidän vammaisten kohdalla. Luonnon jäljittelyn sijaan robotiikka voisi lisätä yleistä hyväksyntää vaihtoehtoisista tavoista olla ihminen.

Kun 2006-2007 olin järjestämässä Unelmien Apuväline -kilpailua Ornamon, DfA-verkoston ja Suomen EUCREA:n yhteistyönä, hehkutin, miten robotiikka apuvälineissä tulee nostamaan vammaisuuden statusta jopa ihmisoikeussopimuksia nopeammin. Kun näin, millä innolla sitä oltiin tuomassa vanhusten ja vammaisten arkeen, oli helppo uskoa transhumanismin utopioihin, joissa saisimme robotiikan avulla supersankareiden erityiskykyjä, joita vammattomat tulisivat vielä kadehtimaan. Haaveilin siitä, miten onnettomuustilanteissa meidän takkimme heitettäisiin uhrien päälle mittaamaan elintoimintoja ambulanssin saapumiseen saakka ja simultaanitulkkaavat kuulolaitteet loppuisivat kaupoista jo marraskuussa. Jussi Valtosen luomaan iAmiin ei mielikuvitus riittänyt.

Screeneillä päällystettyjen proteesien ja videokamerapiilolasien sijaan olemme nyt saaneet robotteja, jotka kertovat vammaisliikkeen arkkivihollisten (lääkäreiden ja terapeuttien) tapaan tietävänsä, mikä on meille hyväksi. Liikunta, säännöllinen ja monipuolinen ruoka, lääkkeiden otto, riittävä uni jne. Matilda jopa osaa ottaa yhteyttä lähiomaisiin, jos heistä ei ole kuulunut vähään aikaan. Olethan muuten muistanut soittaa mummolle? Tämä kerrotaan lässyttävän ystävällisellä äänellä, pienten nokkeluuksien ja pikkulasten peleistä tuttujen "sinä osaat! hienosti meni!" kehujen saattelemina. Eikö kukaan kertonut, että me syntymävammaiset allergisoidumme niille yleensä jo alle kouluikäisinä? Ying Gao, tee minulle pian takki, jonka piikit nousevat pystyyn lässytyksestä ja kuntouttavasta työotteesta!

Hullunkurisinta on, että koska tasoerot ovat roboteillekin hankalia, moni niistä liikkuu pyörillä eli ne tarvitsevat toimiakseen esteetöntä ympäristöä. Sitä, josta hallitus haluaa taas päästä tinkimään uskotellessaan, että esteiden rakentamatta jättäminen tulee kalliimmaksi kuin niiden rakentaminen.

Vammaisuus käsitteenä ei tarkoita viallista yksilöä vaan tapaa kohdella ihmistä, jolla on kuvitteellisesta normista erottuvia ominaisuuksia. Ihmisellä voi olla toimintarajoitteena vaikka puheen tuottamisen vaikeus, mutta vammainen hänestä tulee vasta kun palvelupisteessä kohotellaan olkapäitä sen sijaan, että käytettäisiin vaihtoehtoisia kommunikoinnin apuvälineitä. Teknologian aikakaudella toimintarajoitteet muuttuvat vammoiksi vasta kun yhteiskunnan rakenteet jättävät eri tavoin toimivat ihmiset yhteisten asioiden ulkopuolelle. Epäkohtien korjaaminen on arvovalinta. Kaikki tieto ja tekniikka siihen on olemassa.

giertz.jpg

19.2. klo 7:10. Luen peiton alla aamiaiseksi Sanna Aholan kolumnin (17.2.) THL:n blogista: "Vammaisen henkilön avustaminen saatetaan käsittää kuntouttavaksi niin, että avustajan työnä olisi saada vammainen ylös, ulos ja lenkille. Unohdetaan, että vammaiset eivät ole kuntoutusprojekti. Asiaa voisi havainnollistaa pohtimalla, miltä tuntuisi, jos istuskelisi kaikessa rauhassa kotisohvalla sipsipussi kädessä ja joku vieras ihminen tulisi nykäisemään pussin pois ja komentaisi ulos terveelliseen ilmaan."

Ehkä hoivarobottien vastustuksessa ei ole niinkään kyse ihmisten suhteesta koneeseen vaan siitä, että robotiikka on innostunut vahvistamaan palveluasennetta, josta nimenomaan on pyritty eroon.