Minun silmääni särähti myös seuraava: "Yleisiä ja lieviä ongelmia, jotka on helppo korjata, tai joiden kanssa voi elää..." Kirjoittaja tuntuu implikoivan, että vakavampien vammojen kanssa ei voisi elää, ei ainakaan tyytyväistä elämää." (JEK 10.1.2006)<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

JEK:n kommentti edelliseen lastuun houkutteli googlaamaan, että miten elämänhalu tai toisaalta haluttomuus näkyy vammaisten omissa kertomuksissa. Lainaan tähän pieniä katkelmia VANE:n julkaisusta Mikä nainen! - kuusi tarinaa vammasta ja naiseudesta 2000. Toim. Heini Saraste. Olisi mukavaa saada myös rehellisiä kommentteja aiheesta: "Voiko vammainen elää hyvää elämää vai olisiko armeliaampaa kuolla pois."

Nuori mies tulee ravintolassa ilmoittamaan: "Jos olisin sinun asemassasi, haluaisin kuolla."

On voimistunut myös suunnaton elämänhimo. "On niin hienoa saada elää, herätä uuteen aamuun, kuulla ja nähdä, aistia, suunnitella." Tarttua elämänhärkää sarvista, kamppailla rohkeudessa ja yrittää voittaa heikkoutensa. (Katja, sopeutumisen mestari)

Muutama päivä sitten Sirpa näki televisiosta ohjelman, jossa lihassairaitten kaksospoikien äiti valittaa katkerasti kohtaloaan. Hän puhuu poikien kuullen ja kertoo, että jos voisi siirtyä ajassa taaksepäin ja hän saisi valita raskauden tai abortin välillä, hän valitsisi abortin.

Sirpan tämän äidin käytös saa tuohduksiin. Miten äiti voi puhua näin poikien kuulleen, miten hän tohtii, miten hän voi harjoittaa tällaista henkistä väkivaltaa. Pojat vaikuttavat hänen mielestään masentuneilta ja apaattisilta, eikä ihme. Ei ole hyväksi kasvaa perheessä, jossa avoimesti ilmoitetaan, että lapset eivät ole tervetulleita sellaisina kuin ovat. Sirpaa kuohuttaa.

"Katkerat marttyyrivanhemmat ovat vammaiselle lapselle jos mahdollista vielä pahempi kohtalo kuin laitos", Sirpa uskoo. "Marttyyrivanhempien lapsi joutuu vanhemmilleen ikuiseen kiitollisuuden velkaan, joka taatusti nujertaa identiteetin ja sitä kautta myös orastavat naiseuden tai miehisyyden idut." (Sirpa, sensuelli keijukainen)

Toisaalta: "Kaikki muu saa loppua, mutta konstit ei. Aikuisuus on sitä, että on sisäistänyt, että vaikeudet on tehty selvitettäväksi." (Merja, yhteiskunnallinen olento)

"Jouduin siis umpikujaan. Olin sairas ja vammainen enkä halunnut olla sitä. Olin ajamassa itseäni pikkuhiljaa loppuun. Yritin kaikkea, yritin niin kauheasti kaikkea - ja sitten voimat yksinkertaisesti loppuivat."

"Yhtäkkiä halusin olla ihannenaisen näköinen, viehättäväkin ja liikkua sievästi. Oli myös mielenkiintoista havaita, että vaikka elämä muuttui helpommaksi, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että samalla tulisi onnellisemmaksi. Jotkut asiat voivat olla helpompia, mutta kumarassa kulkiessa voi olla ihan yhtä onnellinen." (Sari, voimakastahtoinen)

Äiti oli mennyt lääkärille varta vasten näyttämään minua, että mitä tehdä ja mitä ajatella tulevaisuudesta, tulisiko siitä mitään, olisiko mitään odotettavissa. "

Lääkäri on tyly: "Ei mitään, lapsi on pahasti vammainen, laittakaa se laitokseen, ette te tule pärjäämään sen kanssa."

Laitoshanke jää lääkärin harteille ja äiti palaa pikkuisen eläjän kanssa kotiin takaisin.

Syttyy jatkosota. Helvin irtiriuhtaisu perheestä vesittyy sodan melskeisiin, kun lääkäri saa luodin rintaansa ja kuolee. Helvi unohtuu Ahmavaaraan ja myöhemmin Talvivaaraan, sisarusten keskelle, äidin hoteisiin. Elämän tiimellys jatkuu ja kaikkien ihmeeksi pikkuinen oppii uutta koko ajan.

"Toisinaan vaikeampaa saattaa olla niillä, jotka eivät ole mitenkään silmin nähden vammaisia." Sisäistä tuskaa on vaikea havaita, sitä ei julisteta ääneen kaduilla ja toreille. (Helvi, lattianraosta voi näkyä aurinko)

Minä itse edustan yhtä marginaaliseksi katsottua ihmisryhmää. Olen vammainen, pituudeltani 114 senttimetriä. Käsieni ja jalkojeni muodot ovat erilaiset kuin ihmisillä yleensä. Ääneni hento. Olisin voinut kehittää poikkeavuudestani monia syitä inhota itseäni. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Itseinho ei ole päässyt kaulasta puristavaksi seuralaisekseni.

Jos vammainen nainen pyörisi elämänsä huonojen puolien ja muiden ihmisten ihmettelevien reaktioiden miettimisessä, itsensä kritikoimisessa, en epäile, etteikö hän voisi saada koko elämäänsä täytettyä näillä asioilla. Monet vammaiset naiset ovat kuitenkin onneksi huomanneet, että se tie veisi heidän psyykkistä energiaansa liikaa pois monista muista mielenkiintoisemmista asioista, joita elämässä on tarjolla kyllin. (Katri, Pienistä peileistä näkyy kaunista)