Alkuviikko hurahti puheenvuoroa valmistellessa lähes täydellisessä blogipimennossa. Kävin eilen Turussa puhumassa Suomen valokuvaterapiayhdistyksen seminaarissa vammaisten kuvaamistavoista otsikolla:

156534.jpg

Seminaarista jäi mieleen monia irtonaisia ajatuksia. Esityksistä kävi hyvin ilmi, että valokuvaterapiaa on monenlaista, mutta useimmiten se tarkoittaa asiakkaan valitsemien perhevalokuvien läpikäymistä. Tärkeiden kuvien myötä terapiassa aktivoidaan muistoja ihmisistä, tunnelmista, tapahtumista ja ympäristöistä.

Minulle tuli yllätyksenä, että monilla aikuisilla vaikeavammaisilla ei ole itsestään juuri lainkaan lapsuuskuvia. Muita perheenjäseniä ja sisaruksia on saatettu kuvata paljonkin, mutta kamera on karttanut vammaista lasta. Kuultuani tämän, ylistin ensimmäistä kertaa elämässäni kamerakännyköitä (joita yleensä parjaan :-). Niiden myötä tilanne on toivottavasti muuttumassa. Omien havaintojeni mukaan vammaiset teinit räpsivät nykyään itsestään ja kavereistaan yhtä paljon pöhköjä tilannekuvia kuin kaikki muutkin.

Seminaarin aikana tuli mieleen, etten muista koskaan nähneeni esimerkiksi netissä yhtään luokkakuvaa vaikkapa Ruskeasuon koululta tai muustakaan erityiskoulusta. Kaipa nyt viimeistään 80-luvulla luokkakuvaus on rantautunut sinnekin? Valaisisitteko minua rakkaat lukijat, että otettiinko erityiskouluissa luokkakuvia? Millaisia ne tilanteet olivat? Ängettiinkö kaikki tuolit ja rollaattorit läjään vai suunniteltiinko asetelmat kauniisti? Annettiinko kampauksen viimeistelyyn ja muuhun pynttäytymiseen tarpeeksi apua? Miten kuvaajat suhtautuivat? Ja erityisesti miltä tuntui katsoa oman luokan kuvaa silloin ja millaisia tunteita ne kuvat herättivät myöhemmin?

Anne Saariston puheenvuorossa nousi esiin, että kehitysvammaisten naisten valokuvaterapiaryhmissä suurin osa naisista tietää nykyään, että he voivat mennä halutessaan naimisiin. Joukossa on kuitenkin aina muutamia, jotka eivät sitä tiedä tai joille on sanottu, ettei se ole heille mahdollista. Kehitysvammaisten vanhempia asia ymmärrettävästi jakaa. Joidenkin on vaikea ajatella kenties lukutaidotonta, vaikeasti puhevammaista ja paljon apua tarvitsevaa lastaan aviopuolisona kun taas toisista on täysin luonnollista, että kehitysvammainenkin rakastuu, solmii parisuhteen ja myös avioituu kumppaninsa kanssa.

Kliinisen seksologin Tarja Sandbergin puheesta jäi mieleen termi vanilja-seksi. Prinssi valisti minua illalla, että kyse on suorasta käännöksestä ja vanilla-sex tarkoittaa kuulema tavallista rutinoitunutta arkiseksiä, johon ei kuulu erityisiä temppuja, SM:ää, sitomista tai sen suurempaa hurmiota.

Olin kamalan harmistunut ilmaisusta, koska vanilja on parasta mitä tiedän. Syötynä, tuoksukynttilöissä, voiteina, parfyymina ja kylpysuolana. Sen väitetään jopa stimuloivan älyä ja olen kuullut, että oikeaa vaniljaa sisältävän jäätelön syöminen ja tuoksuöljyn nuuhkiminen esimerkiksi tenttiin lukiessa parantaisi suoritusta! Ja nyt lempituoksuni on sitten latistettu tarkoittamaan lähes tylsää... ei erityisen mieleenpainuvaa yhdessäoloa. Plääh. Minusta vaikka perunamuussiseksi olisi paljon parempi ilmaisu. :-)

156547.jpg

Opin seminaarissa vielä senkin, että muotiguru Coco Chanelia on syyttäminen (jos oikaistaan pellolta tehtaisiin historia ihonvärin ihannoinnissa) naisten ylenmääräisestä nahkansa grillaamisesta. Hänen väitetään sanoneen, että naisen on oltava "ruskea ja notkea kuin boa-käärme". Rättibisneksen syytä taas kaikki :-)