Löysin netistä Yaga Connectionin videon, joka on kuvattu Kluuvin kauppakeskuksessa esillä olevassa Naisten Linjan -näyttelyssä "Jaa Salaisuus". Videolla kaksi naista osoittaa tukeaan kampanjalle ja osallistuu nimikoiduilla munankuorilla teokseeni "On muutakin elämää kuin kävellä munankuorilla". Teosta ehtii käydä kasvattamassa vielä naisten päivään saakka.

Koin tärkeäksi käsitellä teoksessa nimenomaan väkivaltaa enkä ainoastaan sen seurauksia. Halusin, että väkivalta näyttäisi ja tuntuisi juuri niin iljettävältä ja vastenmieliseltä kuin mitä se on - ilman, että lisäisin väkivaltaisen kuvaston määrää tässä maailmassa. Siksi ilmaisuvälineekseni valikoitui yhtä aikaa elämän ja vankilan symboli; tavallinen kananmuna. Salaisuuskin on munan kaltainen - hyvin yksityinen tila - siihen saakka kunnes se rikotaan.

Väkivalta on peruuttamatonta. Kun muna on rikottu, se on rikki. Kun lupaukset ja luottamus on rikottu, ne ovat rikki. Raaka tuore muna tahraa ja pilaantuu nopeasti. Sitä käytetään maaleissa sideaineena ja on kammottavaa, miten väkivaltakin usein sitoo uhreja ja tekijöitä toisiinsa.

Löysin samalla googlauksella Katariina Krabben kriittisemmän kirjoituksen kampanjasta: "Odotin kampanjan ennakkotietojen perusteella, että taiteilijat olisivat työstäneet omia kokemuksiaan, kertoneet omia tarinoitaan. Mutta näin ei ole. He tulkitsevat etunimin esiintyvien kasvottomien naisten tarinoita, joissa tunnistetietoja on muutettu. Eli edelleenkään kukaan ei uskalla jakaa salaisuutta... / ...Kirjoittajathan selvästi kertovat asioista, jotka ovat jo menneisyyttä. He ovat jo selvinneet, eivät he enää tsemppausta tarvitse. Monet muut tarvitsevat. Mutta niin hyvin he eivät näköjään ole selvinneet, että uskaltaisivat kertoa tarinansa koko nimellään ja kasvoillaan."

Henkilökohtaisesti koin kunniatehtäväksi tuottaa itselleni tuntemattoman Maaritin tarinan visuaaliseen muotoon. En missään vaiheessa projektia salannut sitä, että olen itsekin väkivallan uhri yli kahdenkymmenen vuoden takaa. Vaikka käsittelen teoksissa oman elämäni sijaan lähes aina toisten vammaisten naisten tarinoita, ompelen jokaisen piston fyysisen ja psyykkisen koneistoni läpi.

Olisi kohtuutonta ajatella, että kirjailijoiden tulisi kirjoittaa itsestään, lääkäreiden harjoitella toimenpiteet kropallaan tai kokkien syödä ruokansa. Taidehistorian näkökulmasta ei ole lainkaan poikkeuksellista kutsua taiteilijoita kiinnittämään ihmisten huomiota yhteiskunnallisiin asioihin ja palvelemaan yhteisöä ympärillään. Vaikka kantaaottava taide ei ole muodissa koen harjoittavani ammattiani myös tässä kampanjassa. Taideterapian  tuotoksia en laittaisi julkiseen jakoon.

Katariina Krabben kirjoituksen häpeää käsittelevä osuus sisältää itseänikin vaivanneen ristiriidan. Kampanjoissa uhotaan, että häpeä kuuluu tekijälle, mutta todellisuudessa häpeä jää yhä edelleen uhrin kannettavaksi. Toisaalta mietin, puhutaanko tällöin samasta häpeästä? Voiko kaksi ihmistä ylipäätään kantaa vain yhtä häpeää ja siirrellä sitä toisilleen?

Oletus, että uhrin tuntema häpeä katoaisi kehon ja mielen muistista, jos yhteisö tuomitseen ja häpäisee väkivallan tekijän on naivi. Toipumisen käynnistymisen kannalta syyllisyyskysymysten perkaaminen on ensiarvoista ja eheyttävää, mutta häpeän tunne on juurrutettu meihin jo lapsuudessa. Nöyryytyksen hetkellä se lyö ihmisen yli kuin tsunami. Viimeksi tänään huomasin taas kerran häpeäväni tilanteessa, jossa se oli järjen ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta täysin turhaa. Mutta pitääkö minun kaiken kukkuraksi alkaa tuntea häpeää vielä siitäkin, ettei toisen ihmisen häpeä vapauta minua omasta häpeästäni?

rat-normal.jpg