Taas kerran arki on ollut tarua ihmeellisempää. Olin valmistautunut tekemään kuvareportaasia eilisestä työpäivästä unohtaen, että tässä rämpyläperheessä arki saattaa vaihtaa raidetta yllättäen ja varoittamatta. Minille sattui aamupäivällä ensimmäinen isompi tapaturma.

pipi.jpg

Lääkintävahtimestari Riston tapaa saada pieni potilas luottamaan itseensä ja siihen, että siirrot ja nostelut hoidetaan mahdollisimman hitaasti ja kivuttomasti oli antoisaa seurata. Ensimmäisen noston varmuus kantoi Miniä läpi koko sairaalareissun.

Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siksi ajatukset lentelivät myös Preludi Inkluusiossa eteenpäin. Vuoden tavoitteenahan on nostaa vammaisuuden parhaita puolia esiin. Eilen niitä olivat ainakin kyky laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin, kotona odottava luiska, arkiset ongelmanratkaisutaidot ja muistiin jääneet katkelmat OI-yhdistyksen ensitietopakkauksen niksiliitteestä, jonka laadimme muutama vuosi sitten.

Minin liila kipsi on hienon värinen. Vaikka kipsi onkin jo vanhentunut ilmaus kevyestä lasikuitutuesta. Enää ei siis voi hienostella puhumalla alabasterilla kuorrutetusta pojasta.

Tommi Parkko kirjoitti Voima -lehdessä: "Murtumat ovat nykyrunoudessa tavallinen lähestymiskulma todellisuuteen. Asioiden ja ihmisten julkisivut eivät ole erikoisen kiinnostavia, mutta repeytymät, reiät ja aukot, josta on mahdollista nähdä julkisivun taakse, ovat hedelmällisiä."

Näin apurahalla ollessa teksti antaa voimia tilanteessa, jossa flow on täysillä päällä, mutta lasta ei yllättäen voikaan viedä päivähoitoon muutamaan viikkoon. Tuottakoon se fakta villiä satoa, jota ei koskaan kylvetty, mutta joka ilolla korjataan.