"Sata ilmiötä 2000-2010, Virtuaali Helsinki ja kybermyyrä" -kirjan tekijät Risto Linturi ja Ilkka Hannula vaihtoivat meilejä postauksestani 16.9.

"Juttu ei juuri tuonut esiin näkökulmaa, jonka mukaan keinoelinten haltijat ovat etuoikeutettuja, koska keinoelimet ovat tulevaisuudessa luonnonmukaisia parempia. Ennusteen pohja taitaa olla toteutumassa, jos se keinojaloilla juoksija pärjää parhaaksi asti. Vuosiluku saisi kyllä meillä pikemmin olla ollut 2050."
– Risto

Vammaisille ja sairaille suunnittelun tavoitteet ja keinoelinten paremmuus ovat asioita, joita yritin kuumeisesti peräänkuuluttaa toimiessani Unelmien Apuväline –kilpailun koordinaattorina. Kilpailuun lähetettiin paljon fiksuja ja elämää helpottavia apuvälineitä, mutta jotain oleellista puuttui. Yksikään ehdotus ei ollut sellainen, että se olisi antanut vammaiselle käyttäjälle erityiskykyjä tai lisännyt käyttäjänsä todellista valtaa yhteiskunnassa.

Apuvälineiden suunnittelijat eivät ole oivaltaneet, ettei kehitystä tapahdu niin kauan, kun apuvälineet suunnitellaan kompensoimaan vammaisen henkilön puutteita. Jos vammaiselle kehitetään esimerkiksi käsiproteesi sillä ajatuksella, että sen saatuaan kädetön voi tarttua esineisiin ja kirjoittaa kynä peukalonhankaan teipattuna, hän ei pääse vielä lähelläkään vammattomien toimintamahdollisuuksia.

Suunnittelussa pitäisi unohtaa häveliäinen oletus, että käden pitää näyttää kädeltä. Olennaisempaa olisi miettiä, mitä kaikkea proteesilla pitää voida tehdä. Tarttua esineisiin, kirjoittaa, ajaa autoa, rapsuttaa puolisoa, kantaa taakkoja, istuttaa kukkia, meikata jne…

Muovisen mallinukenpalasen sijaan hyödyllinen käsiproteesi olisi vaikkapa sellainen, jossa on:

  • tarvittaessa aktivoituva magneetti
  • tarttumapihti
  • teleskooppiranne
  • kynäskanneri, näppäimistö ja minitulostin
  • esiin taitettavia työkaluja ja ruokailuvälineitä
  • USB-liitäntä
  • GPS ja kamerapuhelin
  • pehmeänlämmin säämiskämoodi toisten ihmisten kosketteluun
  • yhteensopivuus Joystickillä ohjattavan auton hallintatikkuun
  • kirjatuki sivunkääntimellä, lukuvalolla ja suurennuslasilla
  • vettä ja pakkasta kestävä materiaali
  • bakteerien kasvuun sopimaton itsepuhdistuva pinnoite
  • riittävän pienet liikeradat esimerkiksi meikkaamiseen
  • minikiharrin, peili ja harja hiusten kohentamiseen
  • ulkoilman lämpötilaa ja käyttäjän ruumiintoimintoja mittaavia antureita
  • pankkikorttina toimiva siru ja useimmin tarvittavat avaimet…

Vammaisuuteen liittyvien pelkojen ja asenteiden vuoksi kompensointi ei riitä. Provosoivasti voisi sanoa, että esimerkiksi nainen, jolta puuttuu käsi ei todennäköisesti ole miesten mielestä yhtä pärjäävä kuin vammaton nainen, jos hänellä on proteesi, joka toimii melkein kuin oikea käsi. Kädettömällä naisella on oltava lähestulkoon edellä kuvattu superproteesi, jotta hänen vammansa muuttuu mielenkiintoa – jopa ihailua herättäväksi pikantiksi lisäksi.

Jos ihmisiä saisi leikisti pisteyttää ja kädetön nainen luokiteltaisiin –5:ksi puutteidensa vuoksi, hän ei muutu vammattomien silmissä tasa-arvoiseksi saadessaan viiden pisteen edestä apuvälineitä. Kun kyse on keinotekoisista varaosista, niin niitä on annettava ainakin kahdeksan pisteen kuorma, jotta vammattomat näkevät naisen edes kategoriassa plusmiinus 0.

Syynä suunnittelun lähtökohtien nykytilaan lienee kateellinen päähänpinttymä, ettei vammaisella saa olla sellaisia erityistaitoja, laitteita, tekniikkaa, mahdollisuuksia tai elimiä, joita ei vammattomillakaan ole. Ja ettei vammainen nyt sentään saa selviytyä tehtävistä muita nopeammin tai helpommin.

Kun proteesien käyttäjä jonain päivänä voittaa  Olympialaisissa 100 metrin juoksun niin pahoin pelkään, että tekniikan riemuvoiton juhlinnan sijaa hänet todennäköisesti diskataan.