Resitatiivi osallisuudelle on edennyt hurjaa vauhtia kohti ensi viikon kuvauksia. Työn alla on tarina sekä katkenneesta yhteydestä ympäristöön, että yhteyksistä, joita ei ole vielä edes luotu.

Vammautuessaan ihmisestä tulee - tahtomattaan - paperinukke. Ohut, äänetön, irrallinen, arkistolaatikkoon mahtuva, herkästi rypistyvä. Hahmo, jonka historia, tahto ja unelmat keikkuvat taitosten varassa yllä, valmiina tipahtamaan pienimmästäkin tuulesta. Leningin putoamisesta ei kuitenkaan seuraa edes iltapäivälehtiä kiinnostavaa viuhahdusta, koska kuvittelemme paperinuket stereotyyppisen epäeroottisiksi piirrettyine alusvaatteineen.

Vammautuneen ihmisen on puolustettava haluaan pitää kiinni itselleen tärkeistä asioista. Viranomaiset puolustavat oikeuttaan lakaista ne pois.

Olen nyt muutaman päivän pumpannut ilmaa paperinukkeen. Hän on kuin aasialainen riisipaperista viikattu yllätys, josta avautuu joka henkäyksellä uusia, moniulotteisia muotoja. Vanhat valokuvat ovat naurattaneet ja itkettäneet. Ja osoittaneet, että elämä kyllä nyppii palasia jokaisesta, ihan ilman viranomaisten apuakin.

Haluaisin nähdä kunnan, joka kokeilisi luottamusta kurinpidon sijaan. Kunnan, jossa vertaistuki/kokemusasiantuntijaryhmä helpottaisi työntekijöiden kiirettä kirjoittamalla vaikka palvelusuunnitelmia niitä tarvitseville.

Viisas.jpg
Kuvasin paperinuken jääkaapista ajatuksia.