90-luvulla oli nykyistä helpompaa olla aktivisti. Silloin saattoi jokaisen esteen ja ikävän tyypin kohdalla todeta suureen ääneen, että "taas ne syrjii ja jyrää meitin!!!". Sosiaalista vammaiskäsitystä, jonka mukaan  elinympäristö eli esimerkiksi hissin puute talossa (ei kropan, aistien tai psyykkisten taitojen puutteet) luo vammaisuutta, pidettiin oikeana ja nykyaikaisena vammaisuuden määritelmänä. 

"Impairment: A physical or mental condition, often medical in nature.
Disability: Physical or attitudinal barriers to participation."

1414247.jpg

2000-luku heitti kuitenkin kehiin intersektionaalisen syrjintäkäsityksen, jossa jokaisen yksilön kohtaamaa syrjintää tarkastellaan kaikkien mahdollisten syrjintää aiheuttavien tekijöiden summana. Pyörätuolin tai viittomakielisyyden sijaan yksilön kohtaama syrjintä voi tilannekohtaisesti johtua esim. henkilön iästä, sosiaaliluokasta, etnisestä taustasta, sukupuolesta, koulutustasosta, ammatista, seksuaalisesta suuntautumisesta, kansallisuudesta, persoonallisuudesta, perhetilanteesta, aviosäädystä jne. jne.

Todellisen syrjinnän syyn löytäminen tästä arvostusten viidakosta on likipitäen mahdotonta, koska kaikkien edellä lueteltujen tekijöiden painotus vaihtelee vielä eri kulttuureissa.

Intersectionaalisen vammaiskäsityksen kovin pala aktivistille on joutua nielaisemaan se tosiasia, että osa syrjinnästä ei liity millään tavalla vammaisuuteen. Jos työpaikkaan haetaan 20-30-vuotiasta nuorta kykyä (vaikkei ikäsyrjintää saisikaan olla), niin me muut emme kyseistä pestiä saa - oli sitten apuvälineitä tai ei.

Kamalinta lienee joutua peilin edessä pohtimaan, johtuuko syrjintä toisinaan myös asioista, joihin voi itse vaikuttaa. Reaalimaailmassahan kun lievästi vammainen saattaa olla jatkuvasti vaikeavammaisempaa kaveriaan rankemman syrjinnän kohteena esimerkiksi vain siksi, että on - ihan suoraan sanottuna (anteeksi vain) paska tyyppi.