Kuuntelin pari viikkoa sitten Invalidiliiton naistyöryhmän kokouksessa Eevan ja Katrin keskustelua vammaisten edunvalvonnan puutteesta.

Perustuslaki kieltää syrjinnän vammaisuuden perusteella, mutta yhdenvertaisuuslaissa vammaisten syrjintäkielto ei olekaan niin ehdoton kuin maahanmuuttajien tai naisten. Vammaisilla ei myöskään ole neuvoa antavaa viranomaiselintä. Tasa-arvovaltuutetun nettisivuilla valtuutetun toimiala rajataan käsittelemään vain naisten ja miesten välisen tasa-arvon toteutumista. Vähemmistövaltuutettu taas korostaa omilla sivuillaan, ettei hänellä ole toimivaltaa puuttua tilanteisiin, joissa on kyse vammaisuuteen perustuvasta syrjinnästä tai yhdenvertaisuuslain 5 §:n soveltamisesta. Seuraavat lainaukset ovat (luvalla) työryhmämme upeiden naisten kirjeenvaihdosta aiheeseen liittyen.

"Kuka valvoo vammaisvähemmistön tasa-arvoa ja yhdenvertaisuuden toteutumista? Se jää täysin vammaisjärjestöjen eli kolmannen sektorin tehtäväksi! Ja oikeastaan ainoa tapa puolustaa omia ihmisoikeuksiaan ja yhdenvertaisuuttaan syrjityksi tultuaan on lähteä nostamaan oikeusjuttua! Eikä silloin ole ketään valtiovallan edustajaa edes virkansa puolesta tukena." (Eeva)

"Maahanmuuttajataustaisia vammaisia laki suojaa paremmin ja he voivat saada neuvoja, ohjeita ja lausuntoja, vaikka kyse olisikin vammaisuuteen liittyvästä syrjinnästä. Olen ollut mukana prosessissa, jossa maahanmuuttajataustaiselle pyörätuolinkäyttäjälle saatiin opiskelupaikka vanhanaikaisessa esteellisessä oppilaitoksessa. Vähemmistövaltuutettu otti asiaan kantaa. Ja kyllä tilanne oli se, että meillä oli silloin jämerämmät aseet puuttua syrjintään juuri sen takia, että henkilö oli pyörätuolia käyttävä maahanmuuttaja. Jos hän olisi ollut suomalainen, aseet tilanteessa olisivat olleet vähäisemmät." (Katri)

Mielenkiintoinen tuo yhdenvertaisuuslaki. Siinä esimerkiksi etniseen vähemmistöön kuuluvan syrjintäkielto ulottuu paljon pitemmälle kuin vammaisen, jonka syrjimiskiellon soveltamisala tässä laissa rajataan käsittämään työllistymisen, koulutuksen, ammatinharjoittamisen ja ammatilliseen järjestötoimintaan osallistumisen edellytyksiin. Voisi siis tulkita, että rivien välinen viesti vammaisen henkilön yhdenvertaisuudesta on, että vammaiselle pyritään turvaamaan oikeus tehokkuuteen muttei vapaa-aikaan; vammaisella henkilöllä on oikeus työntekoon ja koulutukseen, muttei oikeutta vapaa-ajan viettoon, huvituksiin ja palveluihin.

Etniseen alkuperään perustuva syrjiminen on pitkälti asenteellista eikä vaadi fyysisten rakenteiden muuttamista. Sen voi siis laajentaa melko huoletta laissakin käsittämään suuremman alan, kun taas vammaisuuteen liittyvä syrjiminen on välillistä ja vaatii useimmiten fyysisten rakenteiden muuttamista, missä raha astuu kuvaan. Voisi siis kärjistäen tehdä johtopäätöksen, että syrjiminen on kiellettyä silloin, kun syrjiminen ei maksa mitään, mutta sallittua silloin, kun siitä aiheutuu kustannuksia.

Mitä jos etniseen vähemmistöön kuuluva edustaja liikkuu pyörätuolilla, eikä pääse ravintolaan? Jos hän nostaa syytteen syrjimisestä, onko hän periaatteessa "paremmassa" asemassa kuin suomalainen vammainen, koska yhdenvertaisuuslaissa etninen vähemmistö on otettu paremmin huomioon. Hän voi myös saada syrjijältään 15 000 euron hyvityksen loukkauksesta! (Eeva)