Perjantain Hesarissa oli taloustoimittaja Jarmo Aaltosen kolumni "Kaikki ei kuulu vaimon korville". Juttu oli ihan hauskalla tavalla itseironinen kertomus viinikaapin rakentamisesta.

Aaltonen aloittaa tarinansa varoittamalla lukijoita asenteellisuudestaan: "Tasa-arvo, vähemmistö-, vammais- ynnä muiden valtuutettujen uhallakin on pakko sanoa, että remonttimiehen tai jopa sen repsikan valinnassa kannattaa käyttää kylmää syrjintää." Kiitos varoituksesta. Valitettavasti Suomessa ei kuitenkaan ole vammaisvaltuutettua. Syrjintätilanteissa rämpylöitä ei puolusta kukaan.

Aaltonen ottaa tekstissään varoituksen perusteella harkitun riskin ja luettelee puhevammoja, joita soisi remonttimiehilleen. Siksi, ettei vaimo saisi mitään selvää, eikä innostuisi näiden ideoista. Kiltteysrasismin vastustajana ilahduin siitä, että Aaltonen ajattelee kirjoittaessaan vammaa hyödyllisenä, tarpeellisena ja suotavana ominaisuutena! Tämä on vammaisuudesta puhuttaessa todella harvinaista, useimmat taloustoimittajat kun näkevät meidät vain ja ainoastaan menoeränä.

Mutta… tsiisus… Aaltonen menee ja pilaa koko hauskaksi tarkoitetun jutun yhdellä sanalla, jonka asenteellisuutta muuten hyvä juttu ei saa pyyhittyä pois edes huumorimielessä.Keittiöremonttimiehistä suosittelen lämpimästi mykkiä tai jos sellaisia ei ole saatavilla, afaatikkoja tai muita toivottomia sönkköjä, joiden puheesta ei saa selvää."

TOIVOTTOMIA sönkköjä? Miten niin toivottomia? Minkä hilavitkuttimen perusteella?

Jos Aaltonen olisi jättänyt tuon yhden adjektiivin pois, olisin nauranut koko jutulle. No, sönkkökin on – nipoti nipoti - toki joidenkin mielestä ilmaisu, jossa on hiukan negatiivinen kaiku. Itse en kuitenkaan puuttuisi siihen kolumnissa, koska termi ei kohdistu suoraan mihinkään tiettyyn puhevammaan vaan kuvailee syihin menemättä epäselvää puhetta, jollaisen remonttimies voi hankkia vaikka korillisella kaljaa.

Toivottomaksi leimaaminen ei ole pikkujuttu. Se on oikeastaan pahinta, mitä toiselle ihmiselle voi sanoa. Maton repäisy alta, totaalinen mitätöinti ja tulevaisuuden haaveiden murskaus. Miksi tällainen ala-arvoisten olentojen ruotuun palautus piti tehdä nyt kun yleinen ilmapiiri on pitkästä aikaa vammaisten inhimillisen ja tasa-arvoisen kohtelun puolella? Se ei ole hyvä vitsi.

Suosittelen Aaltoselle iltalukemiseksi Marjo-Riitta Reinikaisen tuoretta väitöskirjaa vammaisuuden sukupuolittuneista ja sortavista diskursseista. Ehkäpä vastaavat, Prinssini termein "tihutyöntäiset" tippuvat sen jälkeen kolumneista jo oikolukuvaiheessa.

Päivän kevennys: (Apu 37/2007)

- Olen tässä runossa kuvaillut rakastettuani.
- Ihanko totta? Ontuuko hänkin?