Invalidiliiton tutkimuksessa, "tavisten käsitys liikuntavammaisista", kävi taas kerran ilmi, että useimmat meistä pelkäävät valtavasti omaa vammautumistaan. Niin minäkin. Vaikka tunnen useita halvaantuneita, niin ajatus siitä, että selkärankani murtuisi pahasti on inhottava ja saa liukkailla hiippailemaan todella hissukseen kaatumisen välttämiseksi.

Elokuvassa Pollyanna (1960 filmatussa "ainoassa oikeassa" versiossa) halvaantuminen oli valittu asiaksi, joka lopulta synkisti ja masensi joidenkin katsojien mielestä suloisen sirkuttajan ja toisten mielestä ällöttävän keinotekoisen orpotytön. Ainakin hetkeksi.

 

Pollyannan isä oli opettanut tyttärelleen aikoinaan leikin, jossa kaikista elämän sattumuksista piti etsiä jotain myönteistä, mistä voi iloita. Muutettuaan asumaan Polly-tädin luo, Pollyanna alkaakin nostaa koko kylän tunnelmaa keksimällä positiivisia puolia kaikkien tapaamiensa ihmisten elämäntilanteista.

Pollyannismilla tarkoitetaan yleensä ylenmääräistä optimismia ja liioiteltua, jopa naivia hyväuskoisuutta toisiin ihmisiin liittyen. Olen myös joskus lukenut päinvastaisen analyysin, jossa pitkälle mennyttä Pollyannismia pidettiin ilkeämielisesti toisten ihmisten pahoinvoinnin vähättelynä. Eli jos esimerkiksi naapuri liukastuu ja katkaisee jalkansa, niin vakavaa Pollyannismia poteva tokaisee hänelle hyväntuulisesti, että "voimmehan kuitenkin iloita siitä, että toinen jalkasi säilyi ehjänä".

Mutta kuten alussa sanoin, edes Pollyanna ei keksinyt yhtään positiivista asiaa omasta halvaantumisestaan. No, elokuvassa apuun rientävät tietysti Pollyannan vaikutuksesta piristyneet kyläläiset ja lääkäri, joka lupaa tytön paranevan kokonaan vammastaan. Käviköhän tarinan alkuperäisellä kirjoittajalla Eleanor H. Porterilla tai elokuvan käsikirjoittajalla David Swiftillä mielessä yhtään Pollyannismia pysyvästä halvaantumisesta ennen Hollywood-ratkaisun kirjoittamista?

Mehän voimme kuitenkin iloita siitä, ettei sinun tarvitse enää koskaan kärsiä varpaiden palelemisesta!