Kiire on hyydyttänyt bloggaamista. Pöydälle on kuitenkin kertynyt aimo pino aiheita viime päivien kokemuksista ja lukemuksista.

Torstaina 12.10. Invalidiliitto järjesti Valkeassa Talossa Oikeus Elämään -seminaarin. Kuulin siellä ensi kertaa pian valmistuvasta tutkimuksesta, jossa on selvitetty niin sanottujen "tavisten" asenteita liikuntavammaisuutta kohtaan. Napakammin sanottuna liikuntavammaisten markkina-arvoa.

Tutkimus toteutettiin Invalidiliiton toimeksiannosta Euro RSCG Oy:ssä. Käytännön toteutuksesta vastasi VTM Mari Kiuru, joka kertoi seminaarissa tutkimuksen toteutuksesta ja alustavista tuloksista.

Tutkimus tehtiin pääkaupunkiseudulla ryhmäkeskusteluina, joihin osallistujat oli jaettu iän ja koulutustaustan perusteella. Kuuteen ryhmäkeskusteluun osallistui yhteensä 39 ihmistä. Oleellista oli, että osallistujille ei kerrottu ennakkoon mistä haastattelussa on kyse, eikä mukaan kelpuutettu ihmisiä, joiden lähipiiriin kuuluu liikuntavammaisia. Tämä varmistettiin taustatietojen keräyksen yhteydessä.

Tulokset olivat karua kuultavaa. Minä olen naivisti kuvitellut, että torjuvimmat asenteet olisivat viimeisten 15 vuoden aikana murentuneet ja vammaispalveluiden takapajuisuus johtuisi vain rahapulasta. Näin ei selvästikään ole. Nykyinen vammaisia syrjivä päätöksenteko, vammaispalveluiden laatu ja säästösyistä tehdyt ostopalvelupelleilyt ovatkin tyylikkäästi linjassa "ei-vammaisia-henkilökohtaisesti-tuntevien" ihmisten asenteiden kanssa.

Tutkimustiivistelmän mukaan liikuntavammaisuus on negatiivista erilaisuutta. Liikuntavammaisiin ei suhtauduta tasavertaisesti tavallisiin ihmisiin verrattuna. Liikuntavammaisuus näyttäytyy puutteellisuutena ja sen myötä kyvyttömyytenä elää normaalia elämää. Ennakkoluulot ja asenteet liikuntavammaisuutta kohtaan ovat jopa voimakkaampia kuin uskalletaan tai huomataan ajatella. Samalla ne ovat usein tiedostamattomia, jolloin niiden vaikutusta käyttäytymiseen ei osata tai voida kontrolloida. Liikuntavammaista ei myöskään osata kuvitella osaksi omaa lähipiiriä.

Tuntui hurjalta kuulla, että useimmat haastatellut eivät usko, että he voisivat ihastua liikuntavammaiseen ihmiseen. Prinssissäni täytyy siis olla jotain vinksallaan. Mari Kiurun mukaan nuoret aikuiset eivät pitäneet liikuntavammaiseen ihastumista lainkaan mahdollisena. Vain vanhemmasta polvesta löytyi muutamia, joille vamma ei olisi ihastumisen este. Syiksi kerrottiin, ettei kohtaaminen olisi ylipäätään mahdollista kun ei vammaisiin koskaan törmää, ja koska toisen liikuntavammaisuuden uskottiin rajoittavan myös omaa elämää.

Useimmat eivät hyväksyisi liikuntavammaista ihmistä lastensa hoitajaksi, jos työ tapahtuisi kotona. Päiväkodissa yhden työntekijän liikuntavammaisuutta ei kuitenkaan pidetty negatiivisena asiana.

Toki tutkimuksessa löytyi jonkin verran ihmisiä, jotka suhtautuivat liikuntavammaisiin neutraalisti ja tasa-arvoisesti. Osa kertoi myös ihailevansa liikuntavammaisia selviytymistaitojen vuoksi. Negatiivisesti suhtautuvat reagoivat useimmiten huolehtivasti, säälivästi, torjuvasti, väistävästi ja pelokkaasti.

Liikuntavammaisen ihmisen stereotypia piirrettiin julmalla tavalla yksiulotteiseksi. Liikuntavammainen ihminen ymmärtää muita, joilla on ongelmia, koska on itse kokenut elämässään kovia. (Eli ruikutusmagneetti!) Hän ei ole itsenäinen, koska tarvitsee jatkuvasti muiden apua ja huolenpitoa. Liikuntavammainen ei myöskään voi juurikaan harrastaa aktiivisesti tai nauttia elämästä. Hänellä ei ole mahdollisuutta menestyä, koska toiminta on tehotonta, eikä yhteiskunta arvosta liikuntarajoitteisia ihmisiä.

Huvittavaa oli myös kuulla, että oikeaoppinen liikuntavammainen arvostaa hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä, koska tarvitsee sitä itse. (Minä ainakin INHOAN kiltteysrasismia!) Hän voi toki käyttäytyä joskus agressiivisesti, mutta tämä tulkittiin katkeruudeksi omaa tilannetta kohtaan. Liikuntavammaisten uskotaan osallistuvan vammaisyhteisön toimintaan, koska sosiaalisuutta pidetään inhimillisenä eikä ystävyys vammattomien kanssa useinkaan ole mahdollista. Heidän kuvitellaan myös arvostavan turvallisuutta, koska elämän jatkuvuus ja harmonia on jo kertaalleen järkkynyt.

Seminaarin yleisöltä löytyi onneksi huumorintajua tulosten suhteen. Eräs paikalla ollut nainen totesi, että ensi kerralla kun joku mies tulee kehumaan miten ihana ja kaunis hän on, niin hän vastaa, että: "Ja sä olet EPÄNORMAALI."

Jos leikkiä haluaa jatkaa, niin tutkimuksen perusteella myös Helsingin Sanomien toimittajat ovat olleet viimeisen vuoden todella epänormaaleita pitäessään kirjoituksissaan järjestelmällisesti vammaisten puolta. :-)