Puron solinalta kuulostavan Johanna Kurkelan albumilla Kauriinsilmät on vammaisuudesta kertova kappale "Hän ei kävele koskaan", joka on soinut viime päivät ahkerasti radiossa. Sen sanoista tulee hirmuisen ristiriitainen - imelänsekainen olo. Vaikka kuinka haluaisin iloita, että yksi suosikkilaulajistani on riimitellyt vammaisuudesta.

Biisi alkaa kuin mikä tahansa rakkauslaulu suoraan iholta ja paidan alta:

Hänen kasvonsa on veistetty marmorista
hänen vatsansa on norsunluuta
ja kun kosketan hänen niskaansa
en mieti mitään muuta.

Hänen kätensä tietävät miten tehdä
pyyteettömästi hyvää.
Hänen silmänsä ovat suota,
upottavaa ja niin syvää.

Ensin pidin lupaavana, että vammaisesta ihmisestä lauletaan himon ja rakkauden kohteena. Loistavaa ja edistyksellistä! Paljon tavallisempaa kun on törmätä viime päivien keskusteluissakin esiintyneeseen tapaan kuitata meikäläiset vanhoina ja raihnaisina invalideinä. Pyyteetön hyvän tekeminen särähti kuitenkin hieman korvaan. Yksi stereotyyppisimpiä vammaisuuden kuvaamistapoja kun on yrittää kompensoida vammaa ihailtavilla luonteenpiirteillä - esim. poikkeuksellisella jaloudella ja epäitsekkyydellä.

Kerto: Hän ei kävele koskaan mutta sielunsa viilettää
kuin villi intiaani vuoren rinnettä välkkyvää.
Hän ei kävele koskaan se vain unissa onnistuu,
mutta tärkeämpää onkin hänessä kaikki se muu.

Vaikka kielimielikuva viilettävästä intiaanista on hauska ja visuaalinen, joku tässä riimittelyssä nilkuttaa ylistämällä alistamisen puolelle. Aktivistina harmittelen, että päähän jää soimaan stereotypioita vahvistava lause - hän ei kävele koskaan se vain unissa onnistuu. Iso osa pyörätuolilla liikkuvista kun kuitenkin myös kävelee, toisin kuin yleensä kuvitellaan. Ja jos tärkeämpää hänessä on kaikki muu, niin miksi kävelemättömyys päätyy toistumaan kertosäkeeseen... Ettei kuitenkin liikuntarajoitteen herättämästä säälistä?

Hänen hiuksensa on punottu köysinippu
hänen selkänsä on silkkipuuta
ja kun sivelen hänen otsaansa
en kaipaa mitään muuta.

Hänen huulensa ovat niin todet
ja ne kuiskivat hellyydestä
olen oppinut hänen kanssaan
ihaninta ihmisestä.

On tavallaan voimauttavaa kuulla vammaisen ihmisen hiusten ja ihon ylistystä. En kiellä, ettenkö olisi nuorempana haaveillut siitä, että olisin saanut joskus yhtä ylitsevuotavaa suitsutusta myös vartalosta enkä aina vain muista ominaisuuksista. Toisaalta kuka nyt laulaisi hellästi huonokuuloisuudesta, kämmeneen mahtuvasta silkkisestä kyttyrästä tai ankkamaisen sulavasta ja valssin tahtiin keinahtelevasta askelluksesta?

Peitonalustunnelma latistuu kun laulun eroottisromanttiseen huumaan sotketaan heti perään kertosäkeessä voihkaisu - hän ei kävele koskaan se vain unissa onnistuu... Tällä ratkaisulla katoaa jumalalliseksi kuvatusta vammaisesta tyystin - kaikki se muu.

Miksi oi miksi vammaista käytetään aina esimerkkinä kun halutaan sanoa, että elämässä on ulkonäköä tärkeämpiä asioita???

Hän ilman jalkoja juoksee
hän nauttii ja iloitsee
enemmän kuin moni niistä
jotka oikeesti kävelee.

Ja niin syötävän herkullinen rakastaja sulaa lopulta lapselliseksi suvaitsevaisuuskasvatusvälineeksi, jonka iloisuus olkoon opetus siitä, miten yli-inhimillisellä elämänilolla ja katkeruusteflonilla varustettujen vammaisten elämä on muita onnellisempaa. Nami nami.

2120244.jpg

Osaavat sitä valokuvaajatkin. Kuva: Mehmet Tamer Kunduracioglu