Siitä lähtien kun matkustin Kaisa Lekan kanssa Pariisiin 2006, olen ollut alitajuisen piilokateellinen proteesien käyttäjille. Tapa, jolla Kaisa loikki hissittömien metroasemien portaat ylös minun äheltäessäni laukun, kepin ja käsijohteen välissä oli vallankumouksellista. Vammaispolitiikkaa, kehopolitiikkaa ja performanssia. Olen pitänyt kateuteni kaapissa, koska proteesitoiveesta kertominen on kuin taikauskoisesti onnettomuuden kerjäämistä tai epäammatillista inspiraatiopornoon sortumista. Nyt se kuitenkin on sanottu ääneen.

Elokuussa tein Bergenissä pidettyä Disability, Arts and Health konferenssia varten parasiittiraajat, joiden ainoa toiminnallinen funktio on mahdollistaa korkokenkien käyttö. Kuin sattumalta (vitsi, että olin ajankohtainen), tapahtuman ensimmäisenä päivänä puhuttiin paljon proteeseista ja teknisistä apuvälineistä. Siitä, miten funktionaalisuuteen pyrkiminen ei riitä ja on lähtökohtaisesti matala tavoite. Ehjäksi tekemisen ajatusta ja puuttuvan ruumiinosan palauttamista kritisoitiin myös vanhanaikaisina ajassa, jossa käsitykset kehosta ja ihmisyydestä laajenevat muutenkin.

Norjasta suuntasin Joensuuhun Kirkon erityisdiakoniatyön leiripäivään, jossa pääsin myös tanssahtelemaan nelijalkaisesti. Ryhmätöissä yksi porukka tarttuikin vihjeeseen ja suunnitteli maailman, jossa valmistetaan vain kauniita kenkiä kaikille. Sekä näkymättömin tuin varustettuja korkkareita rämpylöille.

Ilta jatkui Imatralla Invalidiliiton Iloa ja Woimaa -naistenleirillä. Sieltä maistiaisiksi kuusijalkaisen tanssi. Can cania odotellessa.