Sain tänään uudet kuulolaitteet kokeiltavaksi. Ne oli pakattu kuvassa näkyvään laatikkoon. Olin revetä. Kuulolaite – yhdistämässä ihmisiä ja helpottamassa kontaktin ottamista – mutta millaisilla mielikuvilla?

Halailua, läheisyyttä ja hellyyttä – siis miltein seksiä – APUVÄLINEPAKKAUKSESSA!

Pahvikotelo muistutti oikeastaan jopa kiltiksi tyyliteltyä kondomipakettia, parisuhdeopasta, e-pillerimainosta tai Harlekiini-kirjaa. Asioita, joita ei todellakaan ole tapana viljellä meikäläisille suunnattujen tuotteiden kuvastossa. Mutta joku graafikko jossain on siis jo tajunnut, ettemme ole sukupuolettomia puutarhatonttuja!

Pieni punainen täplä miehen päässä viitannee kuulolaitteeseen. Jos asetelma olisi vielä ollut toisinpäin, että vammaton mies halii (lue: hoivaa) kuulovammaista naista, niin olisin pyörtynyt.

Kiinan maanjäristyksen kaltaisissa luonnonkatastrofeissa vammaiset tahtovat jäädä pelastustöiden osalta viimeisimpien joukkoon. Vaikka ihmisten raadollisuutta ei haluaisi uskoa, ongelma on niin yleinen, että vammaisten oikeus tulla tasa-arvoisesti suojelluksi ja pelastetuksi piti kirjata YK:n tuoreeseen vammaisten ihmisoikeussopimukseen.

"Vammaisia on myös suojeltava sodan, erilaisten hätätilojen ja luonnon onnettomuuksien aikana samalla tavalla kuin muita ihmisiä. Onnettomuuksissa ja vaaratilanteissa on tehtävä kaikki mahdolliset toimenpiteet, jotta voidaan taata vammaisten turvallisuus." (STM:n selkokielinen versio vammaisten ihmisoikeussopimuksesta)

Sichuanista kirjoitetuissa suomenkielisissä uutisissa on kerrottu koulujen, työpaikkojen ja sairaaloiden pelastustoimista. Silmiini ei ole osunut ainuttakaan mainintaa vammaisille tarkoitetun lastenkodin, koulun tai työkeskuksen pelastustöistä. Saati kuurojen, näkövammaisten tai kehitysvammaisten kohtalosta alueella.

Minulla ei ole kenttäkokemusta sotatilanteista eikä muista mullistuksista. Olen vain päätellyt kehitysyhteistyötä tekevien ihmisten kirjoituksista, että luonnonkatastrofit ja sodat ovat tilanteita, joissa  erityisryhmien ihmisarvo mitataan tekojen tasolla. 

Kynnys ry:n toiminnanjohtaja Kalle Könkkölä (pssst... joka muuten juuri poseerasi alasti Hesarin Kuukausiliitteessä. Teko, jolle nostaisin hattua ellei Kalle olisi nimenomaan kieltänyt) on kirjoittanut Kosovon kriisistä seuraavaa:

"Kun valtioneuvosto keväällä päätti, että Suomi ottaa vastaan tuhat pakolaista Kosovosta, päätöksen yhteydessä erityisesti todettiin ovien olevan auki kaikille...

…Vammaisjärjestöjen kehitysyhteistyöyhdistys FIDIDA ry oli lähettänyt jo tuolloin suomalaisen sairaanhoitajan auttamaan kahden pakolaisleirin vammaisia. He olivat joutuneet pakenemaan Kosovosta ilman hoitotarvikkeita, ilman apuvälineitä ja useat olivat erittäin vaikeassa asemassa. Tavanomaiset avustusjärjestöt eivät pystyneet vastaamaan heidän tarpeisiinsa... 

...Suomalainen sairaanhoitaja Satu Heikkinen raportoi leirillä olevien vammaisten vaikeasta tilanteesta ja siitä, että he eivät näyttäneet pääsevän mihinkään maahan. Ei-vammaiset sukulaiset olivat useimmiten etusijalla. Tiedotin Suomen viranomaisille tilanteesta ja välitin Satu Heikkisen yhteystiedot, hän oli valmis auttamaan Suomen viranomaisia paikallistamaan pahimmassa hädässä olevia vammaisia, jotta he voisivat tulla Suomeen kuntoutukseen ja hoitoon.

Tiedon saivat niin työministeriö, pääministeri, ulkoministeri, kehitysyhteistyöministeri kuin presidenttikin.

Kukaan viranomainen ei ottanut häneen yhteyttä. Jokin aika sitten kävi ilmi, että loput Suomeen tulleet pakolaiset oli valittu suomalaisten toimesta, ei YK:n. Saamieni tietojen mukaan Suomeen tuli lopulta vain muutama vaimeavammainen pakolainen Kosovosta...

...Miksi ei autettu niitä, joita luvattiin? Miksi ei autettu niitä, jotka olivat suurimmassa hädässä? Kaikki tarvittavat tiedot olivat käytettävissä. Skopjen kahdella pakolaisleirillä oli satoja vammaisia tavattoman vaikeissa oloissa. Mennyt on mennyttä mutta siitä on syytä ottaa opiksi. Suurimmassa hädässä olevia on autettava ensin."

(Kalle Könkkölä, 22.07.1999. Lue koko juttu täältä.)

Psykologi Katri Koskisen toimittama eettinen työkirja vammaisuudesta, Kiinni elämässä - oivalluksia ja onnen pilkahduksia on juuri ilmestynyt.

Kirja sisältää tuoreinta eettistä pohdiskelua vammaisia ihmisiä koskevista asioista. Teemoista, joista puhutaan harvoin, mutta jotka ovat jatkuvasti arjessa läsnä.

Työkirja käsittelee muun muassa vammaisten onnellisuutta, lapsuuden kuntoutussirkusta, seksuaalisuutta, ihmisoikeuksia, sikiötutkimuksia, eutanasiaa, päihteitä, mielenterveyspalvelujen saatavuutta, vaikeimmin vammaisten oikeutta tehohoitoon, sekä vammaisuuden käsittelytapoja mediassa.

Kiinnostavista näkökulmista laadittujen ja ilahduttavan ajankohtaisten lukujen lomassa on aihepiiriin liittyviä pohdiskelukysymyksiä, monipuolisia kirjallisuusvinkkejä ja eri kirjoittajien omakohtaisia kokemuksia.

Oletko esim. koskaan miettinyt, onko mielestäsi mahdollista samanaikaisesti kehittää sikiötutkimuksia ja vammaisuudelle myönteistä ilmapiiriä? Tai miten eettisiä mielestäsi ovat vammaisiin lapsiin kohdistuneet muuttamis - ja parantamistoimet?

Kirjaa voi tilata Invalidiliitosta, vaikkei se ihan vielä julkaisuluettelossa näykään.
Kiinni elämässä - oivalluksia ja onnen pilkahduksia, toim. Katri Koskinen, 2008.



Kirjan kuvitus: Jenni-Juulia Wallinheimo. Oheinen teos, Narupeli, liittyy sikiöseulonnoista kertovaan lukuun. Pohdin sitä tehdessäni ja Katrin kanssa keskusteltuani mm. seuraavaa: "Haluat saada lapsen, ostat vetovuoron ja vedät narusta. Onko sinulla oikeus valita, minkä palkinnoista otat vastaan, kun itse teit päätöksen pelata? Jätätkö palkinnon lunastamatta, jos pelinhoitaja tarjoaa vammaista? Mistä voit olla varma, ettei palkintosi sorru viinaan ja huumeisiin tai vammaudu myöhemmin? Aiheen raskauden vuoksi iloisen punainen sirkustoteutus, kimaltelevan houkuttelevat glitterinarut. Punainen – elämän ja kuoleman väri."

Anonyymi kommentoi tänään itsepuolustuspostausta seuraavasti:
"Viheltäviä pillejä saa jostain (en muista tarkkaan paikkaa/nimiä) eli paina nappia ja sit se ujeltaa vedet silmistä myös hyökkääjältä. Haju"pommit" aiheuttaa oksennusreaktion (hyökkääjällekin)."

Kiitos vinkistä. En kuitenkaan ihan osta ajatusta, että vammaiset alkaisivat puolustautua hajupommeilla. Mielikuva tökkii - aika pahasti.

Meidät on yritetty muutaman kerran vammaisten kavereiden kanssa plaseerata ravintolan äärimmäiseen nurkkaan ja olen kerran suostunut syömään CP-vammaisen ystäväni kanssa takahuoneessa, jotta emme veisi muiden ruokahalua. Olin silloin niin vihreä aktivisti, etten osannut/tajunnut/uskaltanut puuttua asiaan.

Vastenmielisyys meikäläisiä kohtaan kytee sen verran elävänä pinnan alla, etten suosittele kavereille  ensihätään pommeja, jotka saavat suuren yleisön yhdistämään vammaiset mielessään pelkojen ja ennakkoluulojen lisäksi vielä hajuun ja oksentamiseenkin :-).

Vuoden 2007 päänäyttelyni provosoivin väite oli, että suomalainen yhteiskunta kohtelee vammaisia kuin prostituoituja. Palveluiden kritisoinnin lisäksi etsin yhtäläisyyksiä vammaisten naisten ja prostituoitujen ruumiinkuvasta.

Kuunneltuani juuri Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt (luit oikein, äänikirjojen parissa on hyvä ommella) kirjan epilogin, jouduin toteamaan, ettei kärjistykseni sittenkään ollut mitenkään uusi ajatus.

Snellman kirjoittaa: "1343 Edward III niputti huorat ja spitaaliset yhteen ja määräsi molemmat käyttämään näkyvää merkkiä, kieltäen spitaalisia asumasta kaupungin alueella ja prostituoituja asumasta muurien sisäpuolella. Kun kielto ei toiminut käytännössä, Lontoo varasi lopulta tietyt kaupungin alueet prostituoiduille."

Spitaalin, (tai jos puhutaan ylipäätään vammaisuudesta), näkyvä merkki on edelleen helppo löytää. Apuvälineet ovat valovuosien päässä mainstream -tuotteista, vaikka niiden pitäisi teoriassa olla kaikkien himoitsemia arjenhelpottimia pesukoneiden ja kännyköiden tapaan.

Nimby -ilmiökään, (not in my backyard) ei ole kadonnut minnekään. Palveluasumisryhmiä, varsinkaan mielenterveyspotilaille, päihdekuntoutujille tai kehitysvammaisille ei haluta naapurustoon vaan tekosyillä syrjään maaseudulle, jossa näiden ihmisten olisi muka leppoisampaa elää.

Onko liian rajua miettiä, onko koko ryhmä- ja laitosasumisen taustalla ilotalojen tapaan ongelmallisten tyyppien kerääminen yhteen, helpommin hallittavaan ja kontrolloitavaan paikkaa? Kaiken "näin-me-voidaan-palvella-teitä-paremmin" lässynlään sijaan?



J-J Wallinheimo, Cinde-fucking-rella 2006

Kit: Maybe you guys could like… get a house together, buy some diamonds,
and a horse… I don't know. It could work! It happens!
Vivian: When does it happen, Kit? You give me one example of somebody
that we know that it happened for.
Kit: Name someone? You want me to name someone?
Oh God, the pressure of a name… Cinde-fucking-rella!
(Pretty Woman, 1990)

Olen tottunut siihen, että minut kiilataan ja ohitetaan palvelutilanteissa. Mutta että vielä pysäköintipaikkanikin vie vessapaperi! Voihan p--se!



Meinasin kirjoittaa, että pyyhin jatkossa Serlan tuotteilla peppuni, mutta tietenkin päinvastoin - en varmasti pyyhi.

Onko suuren marketin valtavan parkkiksen ainoa invaruutu fiksuin paikka kesäkukkatorille, hodaritiskille tai vessapaperitukulle? Pyydänkin kaikilta solidaarisuutta sen suhteen, että jos lähikauppasi valjastaa invapaikan mihin tahansa muuhun käyttöön - vaikka sitten unelmahattaroille ja himottaville muurinpohjaletuille - niin älä osta. Älä pliis osta.

Tapasin muutama viikko sitten ihmisen, joka vilpittömän kauhuissaan totesi, että sairastamani osteogenesis imperfecta kuulostaa hänestä maailman hirvittävimmältä taudilta. Että mikään ei olisi niin kammottavaa kuin koko ajan pelätä luidensa menevän poikki.

Taisin vastata, että juuri siksi asiaa ei kannata koko ajan niin hirveästi pelätä.

Ja ihan oikeasti, voisin kyllä heti luetella paljon kamalampia tauteja. En ikinä haluaisi vaihtaa OI:ta esim. congenital analgiaan eli täydelliseen kivuntunteen puuttumiseen. Se vasta olisi pelottavaa. Kipuun kun ei yleensä kuole, toisin kuin kivuttomuuteen.

Näin joskus kivuttomuudesta kertovan 4D dokkarin, jossa vanhemmilla oli täysi työ estää villiä poikaansa hyppäämästä esim. huvikseen katolta.

Kivuttomuutta sairastavat ihmiset saattavat pureskella lapsena paloja itsestään, huulistaan tai kielestään, kaivaa vahingossa silmän tai nenän päästään ja potea hengenvaarallisia infektioita ja kasvaimia, joita ei kivun puutteen vuoksi huomata.

Valitsen mieluummin loogiselta tuntuvan murtumakivun kuin sen, että vammautuisin koko ajan vahingossa lisää tyyliin… hupsis, käsi irtosi kun leikkasin leipää tai miksi kädessäni on jotain kosteaa mutta en näe enää mitään.

Oletan, että kuolemisen sijaan ihmisten pahin pelko taitaa sittenkin olla vammautuminen. Jos näin on, niin Jaakko Mäntyjärvi on iskenyt suoraan arimpaan paikkaan kirjoittamalla 1996 valmistuneen El Hambon nuotteihin varsin tehokkaan kirouksen:

Yhä Norjan inspiroimana ja pieni kun olen, niin googlasin mikrotrendejä. Niiden kun uskotaan vaikuttavan tulevaisuuden kaupankäyntiin ja ennustavan jopa kansanliikkeiden syntyä.

(Täysin off-topic-mini-aasinsiltana jumituin tänään lumoutuneena katsomaan, miten chihuahua ylitti emäntänsä kanssa kadun. Se joutui oikeasti - kuvitelkaa - hyppäämään!!! ratikkakiskojen yli …kipikipikipi^hypkipikipikipi^hypkipikipikipi… Sen rinnalla kyynersauvoilla köpöttely tuntuu helpolta nakilta)

Mutta asiaan. Mark Pennin Microtrends kirjaa kommentoivilta sivuilta välittyi kuva, että useimmat pinnanalusvirtaukset liittyvät sinkkuelämään, itsenäisyyteen, lapsettomuuteen, hedonismiin ja mahdollisuuksiin keskittyä itselle tärkeisiin asioihin.

Vaikka kieltäydyn jyrkästi uskomasta siihen, että vammaisuudesta ikinä tulisi muodikasta, oli hassua huomata, että monet Pennin listaamista minimuodeista ovat karua todellisuutta iäkkäille ja toimintarajoitteisille ihmisille.

Pariskunta, joka asuu toisistaan erillään, omissa asunnoissaan.

Olemassaoleva ikääntyvien suomalaisten usein vastentahtoinen elämänmuoto, jossa kunta sijoittaa huonokuntoisemman puolison hoitolaitokseen tai palvelutaloon, mutta ei pysty järjestämään molemmille osapuolille yhteistä perheasuntoa riittävien palveluiden piiristä.

Tai tilanne, jossa kahden vaikeavammaisen ei kannata taloudellisista syistä ja elatusvelvollisuuden vuoksi mennä naimisiin ja muuttaa saman katon alle.

Thinners – ikilaihduttajat, jotka kuvittelevat, että krooninen nälkiintyminen pidentää elinikää.

Toteutuu ateriapalvelun asiakkailla ja niillä, jotka eivät saa itse lusikkaa suuhun tai joilla ei ole varaa uusiin hampaisiin. "Terveystieteiden tohtori Helena Soini havaitsi joulukuussa valmistuneessa väitöstutkimuksessaan, että noin puolella kotisairaanhoidon iäkkäistä potilaista oli virheravitsemusriski. Soini korostaa, että vanhuksille ei riitä ruokailu kerran päivässä. Ruoan tulisi olla energiatiheää, jolloin sitä ei tarvita niin paljon." (Nutricia Clinical Oy:n tiedotuslehti Maaliskuu 2005)

DIY – doctors, omatoimilääkärit, jotka tekevät diagnoosinsa googlaamalla

Ehdottomasti vammaisten juttu. Eihän terkkarissa kyetä paneutumaan kroonisesti monivaivaisiin ihmisiin, harvinaisiin oireyhtymiin tai kommunikointiapuvälineitä käyttäviin. Tuskin ehditään edes auttaa riisuutumisessa. Eikä meikäläisillä useinkaan ole työterveyshuoltoa.

Vaikeavammaisten vaivoja vähätellään järjestökentällä liikkuvien kuulopuheiden mukaan joskus jopa niin pitkään, että ihminen kuolee viimehetken diagnoosin saatuaan käsiin.

Autot muuttuvat entistä pienemmiksi

Ehkä kaikki ihmiset alkavat liikkua sähkäreillä tai sitten puettavista autoista tulee ihan oikeasti hitti.

Kotona työskentely

Nykyisillä kuljetuspalveluilla pakko. Ei kenelläkään ole aikaa odotella jatkuvasti pitkän reitin päähän osunutta kuljetustaan. Kuusi vuotta suunniteltu - toteutumattomaksi jäänyt vaatimuksemme saada matkapalvelukeskusten yhteyteen saattajapalvelu - rajoittaa tehokkaasti läppäreiden, kansioiden ym. työvälineiden roudaamista.

Netin kautta tavanneet parit

Öööö… älkää mua kattoko :-) Mutta oikeasti, hyvin loogista kun ensivaikutelma ei perustu ulkonäköön eikä viestintää vaivaa kiltteysrasismi.

Oslon kilpailussa tapahtui jotain sellaista, mikä sai parkkiintuneen aktivistin äänen säröilemään, kun yritin liikutukseltani selittää kokemusta joukkuetovereille.

Koin ensimmäistä kertaa elämässäni, että arkkitehtien, suunnittelijoiden ja muotoilijoiden kokoontuessa kanssani samaan huoneeseen, minä en ollutkaan asiantuntijoiden ratkaistava ongelma, expensive piece of shit, este kivalle suunnittelulle ja kallista erityiskohtelua vaativa vähemmistö - kulonyhäkäs kitisemässä päästäisille, miten niiden pitäisi ottaa muutkin huomioon.

Kilpailun Chief Facilitatorin Julia Cassimin pitämä alustus oli jotain niin voimauttavaa, että taksissa meinasi tulla itku. Minä - keski-ikää lähestyvä vammainen akankäppänä olinkin jonkun silmissä ”a source of intellectual nourishment and design inspiration”. (Henkisen ravinnon lähde ja suunnittelun inspiraatio - eräänlainen muusa?)

Kokemuksistani karttunut hiljainen tieto (tacit knowledge) siitä, millainen yhteiskunta, palvelu tai tuote olisi helppokäyttöinen nähtiin siemenenä suurille innovaatioille ja pääomana, jota suunnittelijoiden kannattaisi ärsyyntyneen ohittamisen sijaan pikemminkin keskittyä kaivamaan esiin.

Oheinen kuva on allekirjoittaneen muistiinpanoista tekemä kopio Julia Cassimin esittämästä muotoiluperiaatteesta, jonka soisi laajenevan kaikkialle. Siinä uusi tuoteidea etsitään ”tikkataulun laidalta”, marginaaleihin kuuluvien ihmisten parista, jolloin tuotteesta tulee parhaimmillaan sellainen, että se kattaa kaikkien kuluttajien tarpeet. Mikäli keskitytään aina suunnittelemaan tikkataulun keskellä olevalle ”normi-ihmiselle”, tuote lakkaa yleensä jossain vaiheessa palvelemasta laajempaa kohderyhmää.

Olen istunut viime vuosina lukuisissa kokouksissa, joissa on kartoitettu ja kehitetty palveluiden, yritysten, julkisten tahojen tai rakenteellisen ympäristön soveltuvuutta mahdollisimman laajalle yleisölle. Suomeksi - vammaisten (naamioituna loppukäyttäjien) kuulemistilaisuuksissa.

Niissä tullaan aina jossain vaiheessa tilanteeseen, jota voisi kutsua ”tämän-enempää-ette-voi-vaatia” – rimaksi. Kohtaan, jossa väki hajaantuu kahtia; asiantuntijoiksi ja vammaisiksi. Sen huomaa mm. seuraavantyyppisistä lauseista:

• Se ei olisi enää taloudellisesti järkevää, kun meillä käy niin vähän kuuroja/näkövammaisia.
• Mutta me tehtiin jo uudet opasteet ja ne on kuitenkin paljon paremmat kuin vanhat.
• Tämä uusi toimintamalli voidaan myöhemmin laajentaa myös tuohon teidän esittämään suuntaan, jos ilmenee kysyntää.
• Täytyy muistaa, ettei liikuntavammaiset kuitenkaan ole meidän pääkohderyhmä.

Julia Cassimilta opin, että inclusive designissa ei koskaan törmää edellä mainitsemaani rimaan, koska työt aloitetaan riman alta. Koska IC-strategian mukaan palveluita, rakennuksia tai liikkumismuotoja ei suunnitella eri käyttäjäryhmille vaan käyttäjäryhmien kanssa. Perusteellisesta, jopa vuosia kestävästä käyttäjätutkimuksesta alkaen.

Silloin ei koskaan päädytä tilanteeseen, jossa joudutaan toteamaan, että  ”hups – mummot tukki puhelinlinjat kun ei niillä ollut tietokonetta” tai ”kauppapalvelun kalatiski oli turha kun ei kodinhoitajat auta ruuan valmistamisessa” tai ”onpa vammaiset sotkuisia kun vaipat lojuu lattialla (jalalla poljettava roskis invavessassa)”.

Mikäli esim. Helsingin matkapalvelukeskus olisi perustettu vasta parivuotisen käyttäjätutkimuksen jälkeen, suunnittelijat olisivat kenties oivaltaneet, että ihmisten liikuttelua olennaisempaa taksikortin haltijoille oli tunne siitä, että elämänpiiriin kuuluu yksi tuttu ihminen (taksinkuljettaja), jolta saattoi pyytää apua kassin kantamisen lisäksi kaupassa taluttamiseen, lampun/sulakkeen vaihtamiseen, talvitakin hakemiseen kellarista, lastenlasten tekstareiden lukemiseen ja pankkiautomaatilla asiointiin.

Logistisesti epäinhimillisen palvelun synnyttämän raivon taustalla saattaa kenties olla pikemminkin tunne heitteille jäämisestä pienten, mutta elämänlaadullisesti merkittävien palvelusten osalta. Eihän kunnilla ollut tarjota taksinkuljettajien antaman avun tilalle yhtään mitään - ei lisää kotipalvelua eikä henkilökohtaisia avustajia.

Team Finland voitti eilen Best presentation -palkinnon 5. - 6.5. Oslossa järjestetyssä 24hour Design Challengessa. Kilpailu oli ensimmäinen pohjoismaiden välinen maaottelu Inclusive Designissa.

Best idea -palkinto meni Norjaan, mutta kuulimme, että läpi yön kestäneen kilpailurupeamamme aikana Suomi oli sentään voittanut Norjan jääkiekossa. :-)

Video Suomen joukkueen voittaneesta presentaatiosta löytyy kilpailun nettisivuilta, samoin kuin video palkintojen jaosta.



Suomen joukkue
Team leader:
Päivi Tahkokallio, Suomen Design for All -verkosto, Stakes

Team:
Sari Anttonen, Moor Oy
Suvi Kitunen, graphic designer
Mikko Koivisto, Ego Beta Oy
Mats Lönngren, TAIK, Designium
Mia Marttiini, Studio Mind Oy
Mari Siikonen, WSP Finland
Jenni-Juulia Wallinheimo,user, textile artist, Suomen EUCREA ry

Sain Soikulta (kiitos!) oheisia kuvia puvuista, joissa meikäläinenkin uskaltaisi lähteä tungokseen ja kanssamatkustajien puristukseen esim. ruuhkametroon. Tein itse 2003 sukulaisilleni pukuja kuplamuovista, mutta kieltämättä ilmapallot antaisivat vieläkin enemmän turvatyynyefektiä ympärille. Käyttömukavuuden osalta ilmapalloasu tarjonnee kuplamuovin tavoin hikisennahkeaa menoa.

CROSS OVER –FESTIVAALILLA ÄÄNETÖN KONSERTTI JA PIMEÄ KABAREE

Tule seuraamaan kabareeta pimeässä, musiikkiesityksiä äänillä ja ilman, sekä monimuotoista kirjallista ja kuvataiteellista tarjontaa. Cross Over -festivaalilla on luvassa puheenvuoroja taiteen ja vammaisuuden merkityksestä ja merkillisyydestä.

Tapahtuman tuottavat OK-opintokeskus, Suomen EUCREA ja Näkövammaisten Kulttuuripalvelu.

Festivaalin tilausteoksena nähdään koreografi Hanna Brotheruksen Kelaa vähän -tanssiesitys pyörätuolilla ja jalan liikkuville tanssijoille. Teos esitetään Lasipalatsin aukiolla 5.-6.6. torstaina ja perjantaina. Esityksessä on mukana kahdeksan lasta ja nuorta sekä Tuuli-mummo. Hanna Brotherus ja lapset antoivat tanssiteokselleen nimeksi Kelaa vähän. Pyörätuolilla liikkumista kutsutaan kelaamiseksi. Samalla nimi kehottaa yleisöä pohtimaan erilaisuutta ja sitä, miten meidän tulisi kunnioittaa toinen toistamme yksilöinä.

Lasten on helpompi kohdata erilaisuutta, kuin meidän aikuisten. Lapsen tapa tarkastella maailmaa on yksinkertainen ja peittelemätön. Hän on luonnostaan utelias, ja voi kysyä hyvinkin suoraan asioita, kuitenkin toisen yksilöllisyyttä arvostaen. Terve lapsi saattaa kysyä, onko toisesta kivaa kun saa aina istua tuolissa. Kun hän saa rehellisen ja suoran vastauksen, asia on sillä selvä ja tanssi voi jatkua. Ennakkoluulot ja asioiden arvottaminen tulevat valitettavasti meidän aikuisten maailmasta, Hanna Brotherus pohtii.

Ulkomaiseksi tähdeksi saapuu brittiläinen, kokonaan näkövammaisista esiintyjistä koostuva, Extant -performanssiryhmä sekä heidän "pimeä kabareensa" Effing and Blinding! Cabaret. Yksinkertaiseen perusideaan pohjaava pimeässä tapahtuva esitys on yllättänyt tekijänsä antoisuudellaan ja takaa yleisölle mielenkiintoisen taidekokemuksen. Itse esitys koostuu monenlaisista sketseistä ja röyhkeästäkin huumorista. Pimeys ja katsojien reaktiot siihen käytetään hyödyksi. Kabaree esitetään nykytaiteenmuseo Kiasmassa torstaina 5.6.

Muusta tapahtuman tarjonnasta mainittakoon mm. Kaisa Lekan ohjaama yhteisötaideteos Lasipalatsin Galleriassa, kirjallisuusiltapäivä ja runomaraton Bio Rexissä, Tulenvaimot- ryhmän tanssiesitys Kiasmassa sekä kehitysvammaisten taiteilijoiden ulkonäyttely Lasipalatsin aukiolla.

Allekirjoittanutta voi kuulla festivaalin yhteydessä torstaina 5.6. klo 13 Kiasman seminaaritilassa alustamassa vammaiskulttuurista ja sen merkityksestä.

Festivaalin raskaammasta musiikkitarjonnasta vastaavat Rust yhtye sekä Signmark

Cross Over –festivaali järjestetään Helsingissä 3.-6.6.2008. Lehdistökuvat ja tarkemmat päivitettävät tapahtuma- ja esiintyjätiedot osoitteessa:

• www.okry.fi kohdassa kulttuuri
• www.eucreafinland.org/crossover

Lisätietoja Extant-performanssiryhmästä: www.extant.org.uk

Lisätietoja tapahtumasta:
Ismo Helen, Kulttuuriyhdistys Suomen Eucrea, p. 050 354 3979, ismo.helen@kolumbus.fi
Oskari Mänttäri, OK-opintokeskus, p. 040 562 4960, oskari.manttari@okry.fi

Tällä kropalla yksi pelottavimmista asioista maailmassa on kaatuminen. Tapahtuma, jonka mielelläni eliminoisin täysin ihmisten kokemuspiiristä – heti kävelemään oppimisen jälkeen.

Mutta miten ihmisen voisi tuunata lasten vippamukin kaltaiseen tasapainotilaan, jossa suurestakin heilahduksesta palaudutaan aina pienen keinunnan jälkeen pystyasentoon?

Ensimmäisenä mieleen tuleva – helpoin - ja ylivoimaisesti mukavin keino ehkäistä kaatumista on tietysti kulkea aina käsikynkkää toisen ihmisen kanssa. Mutta mistä jokaiselle yksinäiselle osteoporoottiselle seniorille saataisiin helposti mukaan otettava siippa? Hondan Asimoistako?

Korkeilla paikoilla työskentelyyn ja veneilyyn on valjaita, joihin jää pudotessaan roikkumaan. Mutta vaikka kaatumisfobiasta kärsivä varustelisi kaikki kotinsa sisäkatot valjaskiskoilla, ulkona on likipitäen mahdotonta olla turvassa. Ellei sitten ryhdy liikkumaan tukevajalkaisen mininostokurjen kanssa, jonka varaan jää kompuroidessa kiikkumaan.

Naisten ja hameista pitävien kaatumista voisi yrittää ehkäistä mekoilla, joiden helmoihin on piilotettu kevyitä airoja, jotka aktivoituvat kallistustilanteissa tueksi kuin kukkakepit. Tai sateenvarjomekanismilla toimivilla leningeillä. Mutta kuka suostuisi kulkemaan aina vain yhdentyyppisissä alaosissa, vaikka värejä ja kuoseja olisi runsaastikin tarjolla?

Entä voisiko rollaattorin antaman tuen korvata vyöhön kiinnitettävillä apupyörillä? Niillä tuskin onnistuttaisiin luomaan ainakaan perinteistä rollaattoria leimaavampaa ja epäseksikkäämpää lookia.

Vai pitäisikö housujen takataskut sittenkin varustaa Aku Ankasta tutuilla automaattisesti laukeavilla turvatyynyillä? Hattu maailmankaikkeuden nopeimmalla laskuvarjolla? Ja komentaa heikkoluiset klompsuttelemaan tukevasti lantioon saakka ulottuvilla laskettelumonoilla? Vai yksinkertaisesti kasvattaa ihmisille siivet?

Entä olisiko kaatumisen ehkäisyä fiksumpaa muuttaa kadut muksahtelumukaviksi pomppulinnoiksi ja kaupungit samantien pehmustetuiksi huoneiksi?

Siistein juttu voisi olla sisäkorvaimplanttien tyyliin tasapainoelimeen asennettava automaattikorjaus, joka laukaisisi hälytyksen saadessaan jokaisessa meissä piilevän Fred Astairen steppaamaan kropan takaisin balanssiin.

Sitä odotellessa jään yökkäilemään alla näkyville virityksille, jotka joku on ihan aikuisten oikeasti suunnitellut muka lonkkasuojiksi – eikä vinksahtaneiksi terveyssiteiksi.

Meluisa ravintola, kuulolaitteet ja kiinnostava keskustelu on yhdistelmä, jolloin tunnen itseni kaikkein vammaisimmaksi. Kojeiden taakse - takaviistoon - sijoitetut mikrofonit nappaavat ääntä kaikkialta muualta, paitsi pöydän toiselta puolelta.

Joskus on toki surrealistisen huvittavaa, kun takana olevan pöydän äänimaisema tai erityisesti nauru kajahtaa kojeisiin kesken omassa pöydässä käytävän keskustelun ja saa aikaan spontaanin hymyreaktion - tietysti aina väärään aikaan ja väärässä paikassa.

Mutta vakavasti ottaen... aloin miettiä, millä ihmeen apuvälineellä sitä olisi aina valmis spontaaniin mukavaan ravintolailtaan? Mikä olisi sellainen apuväline, jota ei tarvitse kokousinduktiosilmukoiden tapaan pakata salkkuun, raahata mukaan ja virittää vieraiden kummastukseksi pöytään kuin kuulusteluvälineistöä?

Ainoa kapine, joka yleensä takuuvarmasti tulee mukaan on kännykkä. Mikrofonikoru olisi tylsä, eihän sitä nyt aina halua lähteä ulos yksissä ja samoissa helyissä. Mutta puhelimen voisi hyvin sujauttaa pöydälle, kun vain muistaa valita mikrofoniasetukset ja langattoman yhteyden kuulokojeen T-asentoon.

Muodoltaan kännykkä on sellainen, että siihen voisi upottaa useampiakin eri puolille suunnattuja  mikrofoneja. Mikäli puheäänen tunnistus olisi kunnossa, hyvät mikit osaisivat tietysti itse vaihtaa vastaanottosuuntaa sen mukaan, kuka pöydän ympärillä milloinkin on äänessä. Tähän tosin sisältyy riski, että ensimmäiset sanat jäisivät aina kuulematta.

Poistuisikohan ongelma, mikäli puhelimen koko ulkopinta olisi eräänlaista ääntä vastaanottavaa mikrokalvoa? (vrt. esim. emfi-kalvo kirjasta Virtuaali-Helsinki ja kybermyyrä, Hannula&Linturi 1998)

Herkkuversiossa ravintolakeskustelun voisi varmuudenvuoksi vielä nauhoittaa ja purkaa kotona tekstiksi ruudulle ohi menneiden sanaleikkien ja vitsien tarkistamiseksi. Mutta kuka enää silloin lähtisi kuulovammaisen kanssa ulos, jos joutuisi miettimään, tuliko sitä heittäneeksi pienen harkitsemattoman lipsahduksen oikein kirjallisena? Ja kuinkakohan moni hauska ja miellyttävä tilanne oikeasti tuntuisi samalta aukipurettuna käsikirjoituksena?

Ehkäpä fiksuinta olisi parantaa suosituimpien ravintoloiden akustiikkaa tai luoda kokonaan uusia konsepteja, joissa kabinetit eivät enää olisikaan suljettuja tiloja vaan läpinäkyviä, hyvällä ilmanvaihdolla varustettuja maisemakonttoreita (tiedän, että se on nykyään kirosana), joissa olisi mahdollista keskustella rauhassa ja seurata silti ravintolasalin elämää ja muita ruokailijoita.

Uusin nettikauppalöytöni on Fred&Friends. Katalogi pursuaa vaikka mitä hauskaa, tässä blogin teemaan sopivina poimintoina muutama tuote.

Slip no More liukuesteitä kylppäriin sloganilla: "Bananas ARE good for your health". Design: Atypyk.



Vai pitäisikö sitä leipoa ensi jouluksi "invapipareita" ja pakkosyöttää aktivismia lähipiirillekin. Design: Fred.



Lyhäreille ja miksei meikäläisellekin esim. autoon, (jos tuotetta saa aikuisen peppukoossa) mukavaksi muotoiltu puhelinluettelo. Design: Fred.


Muistihäiriöisille ja meille palmittomille, Todoo-tattoo ja pestävää mustetta. Design: Fred.



Ja loppuhuipennukseksi linkki israelilaisen keraamikon Ronit Barangan kotisivuille. Hän tekee sekä huvittavia käyttöastioita, että ihastuttavia veistoksia, joilla minä ainakin täyttäisin heti lystikseni keittiön ja astiakaapit hullunkurisia teekutsuja odotellessa.

17.4. postauksen kommenteissa pohdiskeltiin mm. kyynersauvojen käyttökelpoisuutta itsepuolustuksessa. Auri palautti minut maanpinnalle muistuttamalla, että "kyynärsauva on tosi pitkä ja tosi hidas eikä sitä ole helppo manööveerata kuin isoissa kaarissa, ja kestää vain sekunnin murto-osan kun se uhkaavanoloinen kaveri on veitsensä kanssa efektiivisen osumaetäisyyden sisäpuolella". Harmi harmi...

Mitä vaihtoehtoja rämpylälle sitten jää? (Talouselämän mukaan rämpylä tarkoittaa muuten Kiinan rahayksikköä Renminbitä!)

Olen pannut merkille, että mm. Women's Self-Defence Association International Finlandin itsepuolustuskurssit sopivat mainosten mukaan myös vanhuksille ja vammaisille. 2000-luvun alkupuolella myös Kynnys ry, Invalidiliitto ja Kehitysvammaisten Tukiliitto järjestivät erityisesti vammaisille naisille suunnattuja itsepuolustuskursseja teemalla "Älä alistu - puolustaudu!".

Koska en ikinä osallistunut em. kursseille (muka luihini vedoten), en tiedä, millaisia toimintaohjeita erityisesti vammaisille suunnatuilla kursseilla annetaan. Olen kuitenkin huomannut, että valtavirran naisille jaettavissa turvallisuusohjeissa on paljon sellaisia vinkkejä ja toimintamalleja, joista ei ole toimintarajoitteiselle juurikaan iloa.

Jos huomaat tai aistit edelläsi mahdollisia ongelmia, vaihda reittiä ja valmistaudu juoksemaan.

Juupajuu… onnistuu, jos kohteeseen ON OLEMASSA joku vaihtoehtoinen esteetön reitti, jalkakäytävä on tarpeeksi leveä sujuvaan sähkärikäännökseen tai reunakiveys on viistetty niin, että edes kadun puolen vaihtaminen onnistuu.

Minä kun en esim. kuule takaapäin lähestyviä askeleita, niin en todellakaan kovin mielelläni käänny ympäri ja lähde köpöttämään toiseen suuntaan tilanteessa, jossa oletan jonkun lähtevän ajamaan minua takaa. Käytän ajan mieluummin vaikkapa karjankutsuhuudon harjoittelemiseen. (Gjallarhorn, klikkaa sivun keskeltä music sampleista "kulning-cow calling")

Älä näytä, äläkä käyttäydy niin, että vaikutat helpolta kohteelta.

Eli? Näytä liikunta- ja toimintarajoitteettomalta supersankarivammaiselta? Heitä toinen keppi pois ja ala pyöritellä toista kuin Chaplin elokuvissaan? Oikaise reumainen selkä ja loihdi naamallesi PMMP:n "jos-lyöt-vielä-kerran-niin-minä-tapan-sut" –ilme? Nouse, ota tuolisi ja kävele?

Valitse hiljaisina aikoina istumapaikkasi junassa tai bussissa niin, että lähistöllä on muitakin matkustajia. Tarkista, että taksinkuljettaja vastaa henkilöllisyyskorttinsa kuvaa. Varo autoja, joissa on keskuslukitus.

Eli? Vaadi, että matkasi yhdistellään yöaikaan, vaikka ainoa vaihtoehto kiertäisi koko Helsingin? Kieltäydy nousemasta kyytiin, menetä yksi matkaoikeus ja odota tunti seuraavaa autoa, jos invataksin kuljettajan kasvokuva on 10 vuotta vanha ja herättää vainoharhaisuutesi? Kiellä epäilyttävänoloista kuljettajaa sitomasta pyörätuolisi sääntöjen mukaan kiinni ja ota riski, että se kippaa ensimmäisessä töyssyssä?

Vaihda säännöllisesti rutiineitasi

Kotipalvelu riemastuu, kun pyydät heitä vaihtamaan tuloaikaansa parin viikon välein. Pyydä samalla vaihtamaan ateria-, apteekki- ja kauppapalvelujen toimittajia. Ilmoita pomolle, että tulet joka viikko vähän eri aikaan töihin, jotta mahdollinen orapihlaja-aidassa piileskelevä kyttääjä ei saisi vihiä rutiineistasi.

Mutta oikeasti. Mitä itsepuolustukseen tarvittavia apuvälineitä oikeasti on olemassa ihmiselle, jolla on liikkuessa molemmat kädet varattuina esim. kyynersauvojen vuoksi ja jolle pippurisuihkeen kaivaminen käsilaukusta on mahdotonta? Onko ainoa vaihtoehto heittäytyä punkkariksi ja alkaa käyttää piikeillä ja stileteillä koristeltua liiviä? Miten käy lentokentän turvatarkastuksessa, jos teetän ainokaisiin sauvoihini napista ulostyöntyvän puukon? Ja millä kiksautan 45 astetta ylös jalkoväliin, jos ei jalka nouse riittävästi tai tempusta murtuu oma koipi?

Kritisoin jo 1.2.2007 tanskalaisen suunnittelijan Sussanne Koefoedin kansainväliseksi ISA-symboliksi vakiintunutta pallopääukkelia tietämättä, että sen muuttamisen puolesta on kampanjoitu jo pidempään.

Erityisesti Kanadassa on kiinnitetty huomiota hahmon passiivisuuteen. Tikku-ukkohan ei tee elettäkään kelatakseen itse tuoliaan vaan antaa ymmärtää olevansa työntäjän tarpeessa. Aktivistit toivovatkin, että selkäsuorana istuva jäykistelijä vaihdettaisiin hieman eteenpäin kumartuneeseen ja vauhdikkaamman oloiseen tyyppiin. Näin osoitettaisiin, kuka pitää pyörät liikkeessä ja määrää viimekädessä itse omasta liikkumisestaan.

Koska merkillä viitataan usein ylipäätään kaikkeen vammaisuuteen tai vaihtoehtoisesti esteettömyyteen, se on symboliikassaan kerrassaan epäonnistunut, koska vain 5% vammaisista liikkuu pyörätuolilla. Kuinkakohan moni ISA-tarran ovensuuhunsa liimannut yritys tai yleisökohde on oikeasti muistanut luiskan rakennettuaan tai kynnykset poistettuaan tarkistaa, että esim. induktio- ja palvelusilmukat ovat toimintakunnossa, näkövammaisten liikkuminen on turvallista tai että edes vaatenaulakoihin ylettyy lyhyempikin kävijä?

DBA Inclusive Desing Challengessa 2006 tehtiin ehdotus uudenlaisesta logosta, jossa kaksi nuolta, (joista toisesta puuttuu yksi sakara), pitävät toisiaan kädestä ja muodostava "mobilityyn" -viittaavan M-kirjaimen. Merkillä haluttiin muistuttaa yleisesti kaikkien ihmisten ajoittaisesta avuntarpeesta ja kannustaa avun tarjoamiseen. Hyvästä yrityksestä huolimatta vaihtoehto ei aivan vakuuta allekirjoittanutta, koska nuoli liittyy mielikuvissa aina ensimmäiseksi suuntaan tai kulkureittiin.

Niinpä heitänkin logosuunnittelijoille haasteen kansainvälisestä kaikki vammaryhmät käsittävästä esteettömyysmerkistä, jolla jyrättäisiin vanha, väsynyt ja arvonsa menettänyt tikku-ukko kauan kaivatulle eläkkeelle.

Minulta kysytään usein, olenko koristellut apuvälineitäni jotenkin hauskemmiksi. En ole. Koska vaikka kyynersauvan tai pyörätuolin veistäisi puhtaasta kullasta, eivät ne muutu korkeamman statuksen tavaraksi. Ne ilmentävät puutteellisuutta ja heikkoutta eikä niitä halua käyttää kukaan, joka ei oikeasti tarvitse apuvälineitä.

Sitten kun minulle ja vammattomille kavereilleni tarjotaan Toyotan puettavaa I-Swing autoa, voin ryhtyä pohtimaan paneelien kuoseja tai valoja. Mutta jostain syystä markkinoille ei tule em. kaltaisia apuvälineitä, joiden lähtökohta olisi sama kuin makeissa kelloissa, autoissa tai viimeisimmässä high tecissä. Apuvälineitä, jotka antavat ihmiselle valtaa ja joiden käyttö luo vaikutelman, että tyypillä on myös hyvää makua, tyylitajua tai edistyksellisyyttä.

Tanskalainen taiteilija Marianne Jørgensen teki 2006 teoksen, joka on mitä mainioin esimerkki tavaran statuksen laskemisesta värityksellä. Hän pyysi ihmisiä eri puolilta maailmaa lähettämään neulottuja tilkkuja, jotka ommeltiin näyttelyn aikana WW1 panssarivaunun päälle. Teos kritisoi tanskalaisten osallistumista Irakin sotaan.



Pinkki tankki on vain muisto pelottavasta aseesta. Möhkäle muistuttaa kilttiä pehmolelua, jolla roikkuu tippa nenässä.

Jos kyynersauvan antama voimantunteen hitunen (onko sitä?) perustuu vammautumisen mahdollisuudesta muistuttamiseen ohikulkijoille ja mielikuviin kepistä pelottavana paimentamiseen ja piiskaamiseen kelpaavana tikkuna, miksi sössiä se joksikin Richard Scarryn Mato Matalaksi?

Henkilöillä, joilla on valtaa, on helposti sellainen muka-vaatimaton-asenne, et eihän-tämä-nyt-mitään ja ei-se-valta-nyt-ole-tavoiteltavaa. Mutta jos on aina ollut altavastaaja, sillä totta vieköön on merkitystä onko esimerkiksi työyhteisössä uskottavuutta, statusta ja valtaa. Kummasti se avaa uusia mielenkiintoisia ja hyväpalkkaisia hommia. Miksi vammainen ei saisi maistaa niitä samoja asioita?

Siitä kyllä jaksetaan keskustella, että turmeleeko valta, mutta kuten köyhyys ja sairaus eivät ainakaan jalosta ketään. Olisiko jopa mahdollista, että arkipäivän vallan vähättely onkin aivan samaa perua, kuin ajatus, että valta muka turmelee?

Aiemmin mainostamani Miisa Wallinheimon mitään säästelemätön blogi vammaisen blondin arjesta pikku-hurmurin kanssa on alkanut Tukilinja-lehden verkkosivuilla. Tervemenoa punastelemaan ja kommentoimaan!

Tästä antimainoksesta tuli taas kerran mieleen, että on se vaan kummallista, millainen vimma, koneisto ja resurssikeskustelu sikiöseulontojen ympärillä pyörii. Seulonnoilla kun ei meikäläisistä mitenkään pääse kokonaan eroon, vaikka jokaikinen äiti saataisiin nakitettua testeihin. Ihan vaan muistinvirkistykseksi kolme paaaaljon seulontoja tehokkaampaa tapaa päästä rämpylöistä eroon:

1. Kielletään kotona asuminen.
Kodeissa kun vammautuu vuosittain lähes 230 000 henkilöä.

2. Kielletään autolla ajaminen.
Vuonna 2002 poliisin tietoon tuli 6 196 henkilövahinkoon johtanutta liikenneonnettomuutta. Niissä kuoli 415 ihmistä. Loukkaantuneiden määrä on lähes 20-kertainen kuolleiden määrään verrattuna eli 8 156 ihmistä. Pysyvästi vammautuneita on noin kolme kertaa niin paljon kuin kuolleita. Vuonna 2002 vakuutusyhtiöt korvasivat yli 88000 liikennevahinkoa ja maksoivat näistä korvauksia liikennevakuutuksen perusteella 168 miljoonaa euroa. (Terveysportti)

3. Kielletään tupakointi ja viinanjuonti.
Suomessa kuolee vuosittain noin 5 000 henkilöä tupakoinnin seurauksena sydän- ja verisuonitauteihin, syöpään sekä keuhkosairauksiin. Koko maailmassa ennenaikaisten tupakkakuolemien määrä on vuosittain lähes neljä miljoonaa. Tupakoinnin vuoksi amputoitujen määrästä en löytänyt näin nopeasti tilastoa.

Alkoholiin kuolee Suomessa vuosittain kaikkiaan noin kolme tuhatta henkilöä. Vuosittain noin 800 ihmistä loukkaantuu rattijuopumuksen vuoksi, heistä noin 10 % vammautuu pysyvästi ja toinen 10 % kuolee. Tähän kun lisätään väkivaltatilanteissa vammautuneet, luku kasvaa entisestään.

Mutta on se vaan kummasti kiinnostavampaa jahdata verikokein ja ultraäänin muutamaa geenivirhettä ja napsia pois kaikki vieras ja pelottava, kuin joutua miettimään vaikkapa sitä, millä todennäköisyydellä siitä 10-pisteen vauvasta tuleekin isona narkkari, alkoholisti tai sattumien kautta ihan oikeasti vammainen. Paljon jatkuvaa työtä, vaivaa, huolta ja murhetta ympärilleen kylvävä tapaus. Vertailun vuoksi täytyy hämmentää pakkaa toteamalla, etten ole muuten ikinä kuullut ainoastakaan esim. Downin syndroomaa sairastavasta narkkarista.